Kristinusko on täynnä mahdottomuuksia, jotka menevät yli hilseen. Kärsimys on yksi niistä.
Pahuus ja kärsimys ovat olleet viime aikoina tapetilla. Ruotsalainen piispa Martin Lönnebo kirjoitti, että kristittyjen olisi hyvä kertoa toisilleen kahdesta asiasta: elämän erämaista, joissa on tehnyt mieli jättää leikki kesken, ja lohdutuksesta, joka on kuitenkin kantanut niiden läpi.
Jesajassa sanotaan: ”Herra on kuitenkin alati ohjannut heitä. Aavikon paahteessakin elvyttänyt heidän voimansa ja vahvistanut heidän jäsenensä“ (Jes. 58:11).
Ei kärsimysvapaa vyöhyke
Toisen Korinttilaiskirjeen alussa paukutetaan sitä, että kristityn elämä ei ole kärsimysvapaa vyöhyke. Heikkous, kärsimys, köyhyys ja kuolema ja niiden vastakohdat kuuluvat erottamattomasti elämään. Toki voimme yrittää väistää kärsimystä leimaamalla heikkouden synniksi tai epäuskoksi. Kuitenkaan emme pääse pakoon kärsimyksen ristiä.
Kärsimyksen syövereissä lohduttaa huomata, että Raamattu ei ole ”kärsimys-vihamielinen” kirja. Meidän käsityksemme uskovan elämästä saattaa sitä olla, mutta Raamattu puhuu toista! Voidaan perustellusti kysyä, kokiko Job saavansa Jumalalta lohdutusta kun alta meni perhe, koti ja toimeentulo? Tai Jeremia, kun häntä sahattiin kahtia? Tai Joona valaan vatsahappojen seassa? Tai Stefanus kivisateessa? Tai Pietari väärinpäin ristillä roikkuessaan? Moni heistä ei meidän mittapuumme mukaan päässyt helpolla, mutta silti he olivat Jumalan tahdon tiellä.
Raamatun ihmiset ovat kokeneet elämän koko kirjon. Jos odotetaan, että uskon myötä kärsimys lakkaa, ei luultavasti montakaan kertaa elämässä voida kokea Jumalan aitoa lohdutusta. Kristityn elämä on kärsimyspitoista, joskus jopa enemmän kuin eikkareiden. Mutta tappaako se lohdutuksen ja ilon? Raamatussa ristiriitana on juuri tämä: lohdutus ja ilo on kärsimyksen keskellä olosuhteista riippumatonta. Se on jotain muuta kuin seesteinen rauhantila, jossa mikään ei liiku eikä hötky.
Jumalan sallima kärsimys
En tarkoita, että jos ei ole kärsimystä ja tarpeeksi suurta ristiä, jotain on pielessä. Pikemminkin: kärsimys kuuluu syntiinlankeemuksen jälkeiseen historiaan. Kristittyä kärsimys auttaa suuntaamaan kohti taivasta. Se painaa tuulen lailla ristiä kohden, etsimään turvaa Jeesukselta.
”Te riemuitsette, vaikka jouduttekin kärsimään”, sanotaan Pietarin kirjeessä. Ahdingossakin voi siis iloita. ”Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä. Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa” (1. Sam. 2: 6–7).
Paha kuuluu niihin salattuihin asioihin, joita me emme aina ymmärrä. Mutta tiedämme, kuka elämäämme antaa onnen ja onnettomuuden, kuka joskus sulattaa, niin kuin kultaa sulatetaan.
Jos pistämme kärsimyksemme kurjan elämänkohtalon piikkiin tai jos se on Jumalan hylkäystuomio tai lähimmäistemme aiheuttama paha, tai jopa Perkeleen mielivallan osoitus, katkeroidumme. Kärsimys ei koidu tuhoksemme. Kärsimys auttaa rakastamaan Jeesusta, vaikka me emme Häntä nyt näe. Hänen kädessään on kaikki.
Kärsimys ei olekaan Perkeleen ase minua vastaan tai Jumalan hylkäystuomio, vaan päinvastoin. Herra kurittaa sitä, jota hän rakastaa, jotta tämä rakastaisi Häntä ja saisi uskon kautta voittopalkinnon, sielun pelastuksen.
Teksti: Juha Vähäsarja
Kuva: Anni Holma
Tämä on arkistojen helmi, joka ilmestyi ensi kerran Nuotan numerossa 3/2005. Lue koko lehti tästä.