Puhtaan evankeliumin tavaramerkki on se, että siinä meille annetaan omaksemme koko Kristus, koko pelastus, koko taivas.
Ainoa mahdollisuutemme: usko yksin
Kun evankeliumia lähdettiin viemään kaikkeen maailmaan, julistajat aloittivat lähimmistä eli juutalaisista. Heille kerrottiin Jeesuksesta näin: ”Hänen ansiostaan jokainen, joka uskoo… saavuttaa kaiken sen, mitä te Mooseksen lain avulla ette voineet saavuttaa” (Ap.t. 13:38). Paavali ja kumppanit siis kertoivat, että nyt mahdoton on tullut mahdolliseksi. Nyt on rakennettu silta sen kuilun ylle, jonka yli eivät parhaatkaan ponkaise. Juutalaiset olivat kyllä kovasti yrittäneet. Heillä oli ollut valmentajana itse Mooses harjoitusohjelmineen. Moni kristitty yrittää huomaamattaan ihan samaa.
Ongelma ei tosiaan ole vain juutalaisten. Galatalaiskirjeessä kohtaamme ei-juutalaisen seurakunnan. Sinne hiippaili Paavalin jälkeen eräitä, jotka opettivat, että galatalaisilta puuttuu pelastuksestaan muutama ratkaiseva juttu. Ei riitä, että uskot Jeesukseen. Sinut pitäisi vielä ympärileikata. Ja on Mooseksen laissa muutama muukin käsky…
Paavali hurjistuu. Ei ole kyse siitä, että tulokkaiden saarnanuotissa olisi vain hiukan epäluterilaista klangia. Heidän oppinsa on ein totaler Untergang, uskon perikato! Apostoli äityy toteamaan, että tuollaisen sanoman julistajat ovat (vielä) kirouksen alaisia, ja ympärileikkauksen suosittelijoina heiltä saisi veitsi vähän lipsahtaa kulkusille. Paavalilla on siis nollatoleranssi tällaisten opetusten suhteen: ”Sinun pitää ottaa vauhtia ja hypätä niin lujaa kuin jaksat, niin Jumala kyllä tarttuu sinuun ja kannattelee puuttuvan matkan.” Tai: ”Jos sinä otat ensimmäisen askelen, niin Jumala ottaa ne jäljellä olevat 99.” Ei näin. Puhtaan evankeliumin tavaramerkki on se, että siinä meille annetaan omaksemme koko Kristus, koko pelastus, koko taivas. Sinulta ei vaadita yhdenkään oven aukaisemista eikä mitään harppausta tyhjyyteen. Huomannet, mikä valtava ero on aidon kristinuskon ja kaiken muun välillä.
”Jokainen tuomittiin tekojensa mukaan”
Eikö nyt tullut vähän liioiteltua? Ainakin Raamatussa lukee, että meidät tuomitaan viimeisenä päivänä tekojemme mukaan (Ilm. 20: 12). Ja Jaakobin kirjeessä sanotaan pelkästä uskosta näin rajusti: ”Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet – pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat.” (Jaak. 2:19.)
Ongelmia tulee silloin, kun ei tiedetä, mitä usko on. Moni nimittäin ajattelee tähän tapaan: Tekoja ei tosiaan tarvita. Siksi hoidankin kunnolla tämän uskomisen. Ja rukoilen. Ja luen Raamattua. Ja… Joku toinen ei ota asiaa ihan näin vakavasti. Hän päättää ruveta uskomaan sitten myöhemmin, vaikka jossakin kuudenkympin ja kuoleman välillä.
Mutta ei meidän uskoamme kukaan tarvitse. Ainakaan Jumala ei tee sillä mitään. Ei usko sitä ole, että kun meidän ei tarvitse tuoda Jumalalle tekojamme, niin tarjoamme hänelle kauniin uskomme taivasmaksuna. Jumala ei tarvitse uskoamme, mutta me tarvitsemme hyvin kipeästi jotakin. Me tarvitsemme Jeesusta ja syntien anteeksiantamusta. Ja usko omistaa Jeesuksen.
Se, joka on alkanut uskoa Jeesukseen, on tullut Jeesuksen luo. Tämä on suuri salaisuus, jota ei voi loppuun saakka avata, ja siksi Raamattukin käyttää uskosta erilaisia kuvia (sydämen puhdistuminen, syöminen ja juominen, pukeutuminen, herääminen, avioliitto jne.).
Tiivistetysti sanoen, uskova ja Jeesus eivät enää ole vieraita toisilleen. Eivät nyt eivätkä viimeisenä päivänä. Kun uskova(kin) silloin tuomitaan tekojensa mukaan, se on hyvä asia: hänen pahat tekonsa on Jeesuksen tähden pyyhitty pois, ja Jumala lukee hänen ansiokseen kaikki Jeesuksen hyvät teot.
Voiko uskovaisuudestaan olla varma?
Voihan toki. Ei Paavali muuten kirjoittaisi Rooman kristityille näin: ”Teidän on aika herätä unesta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia” (Room. 13: 11). Meistä saattaa tuntua vähän kiusalliselta puhua itsestämme uskovina. Sekin johtuu uskon väärinymmärtämisestä.
Uskovaisuus ei nimittäin tarkoita uskonsa tuijottelua, vaan Kristukseen katsomista. Uskovainen ei etsi varmuutta uskostaan, vaan Jeesuksesta. Kun tämä kirkastuu, tajutaan yleensä sekin, miksi voimme sanoa: yksin usko pelastaa, yksin Jeesus pelastaa, tai jopa, että kaste pelastaa. Ymmärrämme, että Jeesushan se meidät tietenkin pelastaa, mutta Jeesus ja koko hänen ansionsa annetaan meille kasteessa, ja uskossa tätä kaikkea omistetaan, syödään ja juodaan, puetaan päälle ja niin edelleen. Rooman uskoville tämä oli niin sanoakseni vesiselvää.
Älä vain usko yksin
Olemme jo huomanneet, että usko on paljon enemmän, paljon syvempää ja elävämpää kuin jokin mielipide tai vakaumus. Elävä usko voi olla sylivauvallakin, samoin dementoituneella vanhuksella. Jos se olisi vain jokin mielipide, niin sittenhän yksiksesi uskoskelet. Koska se kuitenkin on yhteyttä elävään Jeesukseen, sitä kuuluu hoitaa niin kuin mitä tahansa toimivaa suhdetta.
Siksi on olemassa Kristuksen seurakunta. Siellä on tapaamispaikkoja, joissa Kristus ja uskova kohtaavat ja syventävät suhdettaan. Kun et usko yksin, sinulla säilyy usko yksin. Ja kerran koittaa päivä, jolloin ei enää tarvita edes uskoa – on siirrytty näkemiseen.
Teksti: Pasi Palmu
Kuva: Lois Carroll
Tämä on arkistojen helmi Nuotasta 1/2007. Lue koko lehti tästä linkistä!
Voit myös tilata Nuotan Tilauspalvelusta.