Sanni tuli uskoon riparilla. Aluksi kaikki tuntui helpolta. Raamatun lukeminen maistui ja seurisystävien kanssa oli kiva hengailla. Elämä uskovaisena hymyili. Jossakin vaiheessa alkoi nousta mustia pilviä. Monet kysymykset askarruttivat Sannia.
Sannia vaivasi se, että usko ei enää maistunut miltään. Riparilla hän oli ollut fiiliksissä ja sydän hyrisi hyvää oloa. Tunne alkoi pian laimentua. Sannista tuntui joskus ihan kivalta ja joskus tosi kurjalta, mutta enimmäkseen ei miltään. Sanni jopa epäili, että olikohan Jeesus hylännyt hänet kokonaan.
Ei tunnu missään
Monelle meistä saattaa käydä Sannin tavoin. Ajattelemme, että uskovaisesta täytyy aina tuntua hyvältä. Suhteessamme Jeesukseen pätee tunteiden osalta sama lainalaisuus kuin ihmissuhteissa: tunteemme vaihtelevat lähes päivittäin. Sama rakas ihminen herättää meissä erilaisia tunteita – rakkaudesta vihastumiseen ja kiinnostuksesta välinpitämättömyyteen. Meidän tunteemme siis vaihtelevat, muuttavat muotoaan ja myös laimenevat.
Suhteemme Jeesukseen ei ole onneksi kiinni siitä, miltä meistä tuntuu. Tärkeintä on se, että Jeesuksen tunne meitä kohtaan ei muutu. Hän rakastaa meitä palavasti joka hetki riippumatta siitä, mitä me tunnemme häntä kohtaan.
Yhteydenpito väsyttää
Raamatusta Sanni oli riparin jälkeen tosi innostunut. Hän ahmi sitä lukukaupalla päivittäin. Iltarukouksetkin saivat uutta puhtia, ja kirkossa käyminen alkoi kuulostaa järkevältä touhulta. Yhteys uskoviin kavereihin tuli myös tärkeäksi.
Jossakin vaiheessa Sanni kuitenkin huomasi, että homma alkoi tökkiä. Raamattu alkoi maistua puulta ja rukoukset hiipuivat alkuunsa. Sunnuntaiaamuisin nukutti ja lauantaina olisi tehnyt mieli tehdä jotakin muuta kuin mennä nuorteniltaan.
Sanni joutui kokemaan sen, minkä kaikki kristityt joutuvat kokemaan – uskonelämän hoitamisen arjen. Uskon hoitamisen tekee haasteelliseksi se tosiasia, että kristittyinäkin meissä asuu vanha minä, joka ei halua olla Jeesuksen kanssa missään tekemisissä. Pyhän Hengen luoma uusi minä taistelee vanhaa minää vastaan, mutta jää usein tappiolle. Vanha minä ei halua lukea Raamattua tai käydä kirkossa. Se haistattelee uskoville ihmisille ja nukahtaa kesken iltarukouksen.
Uskon hoitaminen on haasteellisuudestaan huolimatta todella tärkeää. Jos haluamme oppia tuntemaan Jeesusta lisää, täytyy meidän viettää aikaa hänen seurassaan. Tämä tapahtuu Raamatun, rukouksen, ehtoollisen ja uskovien yhteyden välityksellä. Yhteydenpitoa helpottaa se, jos teemme siitä tavan elämässämme. Raamatun lukeminen kuulukoon siis iltatoimiimme siinä kuin hampaiden peseminenkin. Saamme myös pyytää Jeesukselta voimaa hänen kanssaan olemiseen. Hän vastaa pyyntöömme varmasti.
Syntinen paljastuu
Usein Sannia myös ahdisti se, että omassa elämässä oli paljon sellaista, joka ei kristitylle ihmiselle sovi. Kotona tuli huudettua äidille kiukkuisesti aiheesta tai useimmiten aiheetta, ja koulussa oli helppo puhua tyttöporukalla pahaa luokan hiljaisista tyypeistä. Joskus Sanni loukkasi jopa parasta kaveriaan niin pahasti, että ihmetteli, miten hän ylipäänsä kykeni sellaiseen. Omasta elämästä löytyi joka päivä todella paljon siivottavaa.
Jeesuksen seurassa oleminen tarkoittaa käytännössä ennen kaikkea sitä, että opimme tuntemaan Jumalaa ja itseämme. Jeesus on valo, joka paljastaa meissä olevaa pimeyttä. Vähitellen hän opettaa meitä ymmärtämään, että meistä ei ole itseämme pelastamaan.
Oman syntisyyden tajuaminen ei ole helppoa. On tuskallista nähdä, kuinka paljon pahaa saa aikaan omassa ja lähimpien elämässä. Samalla Jeesus tulee yhä rakkaammaksi. Kun näemme oman suuren syntisyytemme, osaamme entistä enemmän arvostaa Jeesuksen ristillä meille hankkimaa armoa.
Jeesuksen tunteminen vaikuttaa sen, että luotamme omiin mahdollisuuksin ja kykyihimme yhä vähemmän. Alamme nähdä, että tarvitsemme Jeesusta ihan kaikessa. Ilman häntä ja hänen voimaansa emme ole mitään. ”Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi” (1. Kor. 1: 30).
Anne Hopeavuori
Kuvat SXC
Kuvankäsittely Saara Räty
Artikkeli on arkiston helmi Nuotasta 6-7/2007.