Teoriassa helppo juttu, mutta…
Olen aika paljon tekemisissä kuoleman kanssa. Melkein viikoittain näen, miten kirkkoherranviraston ovesta astuu sisälle itkettynyt puoliso ja järkyttyneet, usein keski-ikäiset lapset. Kanslisti kättelee heidät ja ilmaisee hiljaisella äänellä osanottonsa. Sitten opastan surevat työhuoneeseen ja laitan oven kiinni. Sytytän kynttilän krusifiksin eteen ja alamme käydä tapahtunutta läpi.
Kaikesta on mahdollisuus puhua. Itkuakaan ei peitellä. Se ei ole kiusallista, sillä sureva ihminen on aito, ja minusta aidon ihmisen kanssa on helppo olla. Samalla yritän muistaa ottaa peilin esiin: jaksanko itsekin olla aito, vai pyrinkö selviämään tilanteesta ontolla lohduttelulla ja muutamalla hurskaalla fraasilla.
Olen oppinut jollakin sielunhoitokurssilla, että oma persoona on papin tärkein työkalu. En usko sitä. Enhän minä ole noissa tilanteissa omalla asiallani. Raamattuun ja Kristukseen ankkuroitunut usko on kaikkein tärkein työkalu.
Raamatun opin kuuluu kyllä suodattua persoonan läpi, jotta sureva kohtaisi aidosti välittävän ihmisen. Mutta vielä enemmänkin voi tapahtua siellä, missä kristitty ihminen kulkee surevan vierellä: Jumala kohtaa sielunhoitajan välityksellä surevan.
Siksi lähdemme aina liikkeelle siitä, mitä Raamattu sanoo. Ytimekäs ja täysin riittävä opetus kuolemasta ja elämästä on tässä: ’’Jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää.’’ (1. Joh. 5:12.)
Kristityllä ei ole surun kohdatessa muuta viisautta eikä parempaa lohdutusta kuin tämä. Jos usko ylösnousseeseen Jeesukseen on sinulle totta, voit omalla persoonallisella tavallasi lohduttaa surevaa Jumalalta saamallasi lohdutuksella.
Tässä alkavat kuitenkin myös vaikeat kysymykset. Raamatunkohdassahan puhuttiin paitsi ikuisen elämän myös ikuisen kuoleman mahdollisuudesta.
Molemmat vaihtoehdot ovat totta. Se juuri tekee kuoleman kohtaamisesta joskus niin järkyttävän vaikean asian. Kerron muutaman välähdyksen omasta elämästäni.
Tositapaus 1: Läheisen kuolema
Olin 16-vuotias, kun vaarini kuoli. Se kävi täysin yllättäen. Vaari oli vielä illalla katsonut jääkiekkoa, ja aamuyöllä tuli sydänkohtaus. 67-vuotias, sodan käynyt mies kuoli nopeasti omaan sänkyynsä puolison viereen.
Minulle vaarin kuolema oli vaikea. Olin edellisenä vuonna käynyt riparin ja päässyt tuntemaan Jeesusta. Vaarin kuoleman edessä en osannut lohduttautua Jeesuksen voitolla enkä ikuisen elämän toivolla.
Miksi en? Siksi, että vaari oli vakaumuksellinen kommunisti, vapaa-ajattelija ja ateisti. Hän oli elämänsä aikana kieltänyt Jumalan tieteelliseen maailmankatsomukseen sopimattomana huuhaana.
Olin kärsinyt minun ja vaarin vakaumusten eroavaisuudesta. Olin ollut vaarille jopa vihainen. Mutta kun hän kuoli, en toivonut mitään muuta niin paljon kuin, että hän olisi päässyt taivaaseen. Toivon sitä vieläkin.
Joskus olen nähnyt unen, jossa vaari on kertonut turvautuvansa Jeesukseen ja armoon. Tiedän, että uni on ollut omien toiveitteni heijastumaa, mutta samalla huomaan löytäväni pienen lohdutuksen säteen. En minä eikä kukaan muukaan tiedä, mitä vaarin sydämessä oli silloin, kun se löi viimeisen kerran. Toivon, että olisin omalla 16-vuotiaan uskollani voinut jotenkin osoittaa vaarille, mikä minulle on elämässä tärkeintä.
Lohduttaudun myös sillä, että jos minulle vaarin taivaaseen pääsy on niin tärkeää ja sen vaihtoehdon ajatteleminenkin niin kipeä asia, niin miten siitä ajatteleekaan Kristus, joka rakastaa meitä jokaista enemmän kuin kukaan toinen?
Haluan jättää vaarin elämän ja kuoleman Jeesuksen käsiin. Hänen tuomionsa on sittenkin oikea, oli se mikä tahansa. Jumalan sanan totuus pysyy voimassa meidän järkeilyistämme ja tunteistamme riippumatta. Siksi toivon vaarin kohdalla vain sitä, että hänelläkin olisi ollut turvanaan Jumalan Poika.
Tositapaus 2: Lapsen kuolema
Vaikeimpia siunaustilaisuuksia, joita olen joutunut toimittamaan, ovat sellaiset, joissa alttarin edessä on pieni pöytä ja sillä lepää pieni arkku. Kaikki muistuttaa tilanteen mielettömyydestä: rukoukset, virret, nuorten vanhempien ja isovanhempien tuska kirkonpenkissä.
Haluaisin itsekin istua penkissä itkemässä, mutta minun tehtäväni on olla sanansaattajana. Minkä sanan voin kertoa vanhemmille, joiden suru on tutkijoiden mukaan suurinta, mitä ihminen voi kokea? Mitä voin sanoa, kun pieneen elämään kohdistetut odotukset, hellyys ja toiveet lepäävät elottomina pienessä arkussa?
Voin sanoa: ’’Jolla on Poika, sillä on elämä.’’ Ehkä sanon sen toisin sanoin, mutta sisältö on tämä. Se pieni ihminen kastettiin Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen (kertaa Room. 6:n alku).
Tuolla pienellä kastetulla kristityllä kaikki on äärettömästi paremmin siellä, missä Jumala pyyhkii hänen silmistään kaikki kyyneleet (Ilm. 7:??17; 21:??4). Ikävä on meidän, mutta onni on hänen, joka on Jeesuksen luona, sen Jeesuksen, jolle oli hyvin tärkeää, että lapset saivat tulla hänen luokseen (Mark. 10:??13??16).
Jeesus on sama eilen ja tänään. Siksi tiedämme aivan varmasti, mitä hän ajattelee lapsista. Kukaan ? eivät edes lapsen vanhemmat ? voi ajatella hänen parastaan niin puhtaasti ja epäitsekkäästi kuin Jeesus, lasten ystävä.
Entä sitten kastamaton lapsi? Kirkon opettajat ovat vastanneet viisaasti tähän kysymykseen: Jumala on sitonut meidät armonvälineisiin, mutta omia käsiään hän ei ole sitonut. Hän tietää, mitä vanhemmat olisivat tehneet, jos olisivat ehtineet.
Tässä kohden minun täytyy sanoa kuuluva vastaväite niille kristityille, jotka eivät ole valmiit päästämään lasta kasteen kautta Jeesuksen yhteyteen. Mitään muuta tietä kristityksi ei Raamatun mukaan ole kuin kaste ja usko. Kristittyjen kotien lapset täytyy ilman muuta kastaa ? mikään muu ei ole kristillistä eikä raamatullista.
Tositapaus 3: Itsemurha
Tähän erityisen synkkään ja ahdistavaan kuolintapaan on kirkon historiassa suhtauduttu pelottavan väärin. Joskus on ajateltu, että itsemurhan tehneellä ei ole iäisyystoivoa.
Mutta Raamattu ei opeta niin. On selvää, että itsemurha ei ole oikein. Niin on sanottava jo siksi, että se joka riistää hengen itseltään, aiheuttaa lähipiirilleen sanoinkuvaamatonta tuskaa.
Mutta me, joiden ystäväpiiriin kuului kerran ihminen, joka lähti oman käden kautta, joudumme näkemään tässä kuoleman tavassa muitakin sävyjä.
Kerran jouduin menemään kotiin kertomaan koulusta tuleville lapsille, että heidän isänsä oli riistänyt hengen itseltään. Se on ollut vaikeimpia koskaan tekemiäni matkoja.
Erään toisen kerran yritin auttaa syvästi masentunutta ihmistä, joka oli minulle lisäksi ystävä ja uskonveli. Hetken näytti jo siltä, että hän jaksaisi nousta pimeydestään. Siksi oli kamala isku saada eräänä aamuna puhelinsoitto: kymmenen minuuttia sitten hänet oli löydetty.
Mitä tästä piti ajatella? Totta kai tunsin epäonnistuneeni täydellisesti. Mutta oliko Jeesuskin hylännyt hänet? Ei, niin se ei voinut olla.
Masennus on pahimmillaan kuolemanvakava sairaus. Joku torkahtaa väsymystään autonrattiin. Vain pieneksi hetkeksi, mutta se riittää. Kohtalokas ohjausvirhe, ja seuraavana päivänä maakuntalehden pikku-uutisessa kerrotaan kuolemantapauksesta liikenteessä.
Joskus itsemurha muistuttaa tätä. Elämän musertava raskaus uuvuttaa ihmisen niin täysin, että hän tekee kohtalokkaan virheen. Mutta ei se tarkoita, ettei hän voisi olla armossa.
Vanhat norjalaiset kristityt ovat sanoneet, että armo kestää hirsipuunkin. Joku kysyy, mihin sitten jäävät synnintunnustaminen ja anteeksiuskominen. Nehän jäivät tekemättä?
Täytyy kuitenkin ehdottomasti muistaa, että kukaan meistä ei sillä perusteella pelastu. Rippi on tärkeä omantunnon ja uskon hoitamisen väline, mutta jos joku kuvittelee pelastuvansa siksi, että on tunnustanut kaikki syntinsä ja uskonut ne anteeksi, hänellä on omasta itsestään vielä paljon opittavaa (Ps. 19:??13). Kuolintavasta riippumatta taitaa jokaisella jäädä jotakin tunnustamatta.
Mutta entä Juudas sitten? Raamattuhan kertoo, että itsemurhan tehnyt Juudas joutui kadotukseen (Joh. 17:??12). Totta, mutta Juudas ei joutunut kadotukseen kuolinsyynsä takia, vaan siksi, miksi kadotukseen yleensäkin joudutaan: hän hylkäsi Jeesuksen ja Jeesuksessa syntiensä anteeksiantamuksen. Jumalan kiitos, tämä ei päde moniin niihin itsemurhan tehneisiin, joita olen tuntenut.
Tositapaus 4: Oma kuolema
Olen siis aika paljon tekemisissä kuoleman kanssa. Kun astelen hautausmaan porteista sisälle ja arkkua tuodaan perässäni, huomaan usein ajattelevani, että kerran minutkin tuodaan tänne.
Olen saanut oikein työn puolesta harjoitella kuolemisen taitoa, miettiä, ’’miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen’’ (Ps. 90:???12). No, olenko saanut sellaisen? Osaanko aikanani kuolla oikein? En.
Kerran jouduin harjoituskierrokselle aivotulehduksen takia. Kaikki huolelliset lähtörukoukset sammuivat tiedottomuuteen. Kokemukseni Jeesukseen tarrautumisesta oli yhtä voimaton kuin neliraajahalvauspotilaan ote.
Tosin minulla oli yksi rukous: Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni. Silti sekään ei tuntunut nousevan sairaalan huoneen kattoa korkeammalle.
Toivuin ja opin jotakin olennaista. Minun kuolemisen taitoni on Jeesus Kristus eikä mitään muuta. En jaksa uskoa, että seuraava kierros menee minulta kumminkaan sen paremmin.
Siksi toivoni on siinä, että Jeesus on minut sovittanut, että olen kasteessa päässyt hänen voittonsa osallisuuteen ja ettei hän hylkää omaansa milloinkaan. Ei edes silloin, kun en jaksa pitää itse enää kiinni mistään, kun maailmani hajoaa ja tajuntani sammuu.
Jeesus on luvannut olla omiensa kanssa kaikki päivät maailman loppuun asti. Tämä on varmasti totta.
Teksti: Pasi Palmu
Artikkeli on arkistojen helmi Nuotasta 8/2009