Raamatun ylivoimaisesti surkein kirja on Valitusvirret. Joskus sitä on hyvä lukea. Kun avaa Vallarit, saa olla reilusti masentunut.
Vanhan testamentin kirjoittajat tiesivät, miltä tavallisesta ihmisestä tuntuu. Siellä ei luoda kiiltokuvaa aina hymyilevästä sisäsiististä uskovaisesta. Ilosta pomppiva ihminen löytää kavereita psalmeista, mutta sinne ovat kirjoittaneet myös surulliset ja ystäviinsä pettyneet. Palstatilaa saavat jopa raivostuneet ja kostoa uhoavat runoilijat. Saarnaajan kirja kuvaa elämän lohdutonta turhuutta, Laulujen laulussa hormonit hyrisevät ja iso liekki palaa.
Voi ei
Onnettominkaan ihminen ei jää yksin lukiessaan Raamatun kirjoja. Jo silloin ihmiset kokivat isoja tunteita ja uskalsivat kertoa niistä – jopa Jumalalle. Kun profeetta Samuel hermostuu, hän huutaa ja raivoaa Jumalalle koko yön (1. Sam. 15:11). Hyvä esimerkki meillekin: Kyllä Jumala sen kestää.
Pahiten kaikki menee pieleen Valitusvirsissä. Kun tekee mieli valittaa oikein kunnolla, ne kannattaa avata. Valitusvirsistä löytyy sellaista depressiota, että omat huolet näyttävät ehkä pienemmiltä. Tai ainakin tuntuu vähän paremmalta, kun löytää lajitovereita, jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Vaikka heistä elämä oli toivotonta ja umpisurkeaa, nämä runot päätyivät Raamattuun.
Kuka mitä koska?
Runojen ymmärtämiseen ei aina tarvita historian tuntia, mutta muutama tekninen tieto on paikallaan. Valitusvirret kuvaa Juudan pääkaupunki Jerusalemin tilannetta 500-luvulla eKr. Uus-Babylonian suurvallan kuningas Nebukadnessar (oik. Nabukudurriusur) oli vallannut ja tuhonnut kaupungin. Kuningas oli vangittu ja pääosa väestöstä pakotettu siirtymään nykyisen Irakin alueelle.
Valitusvirsien kirjoittajaksi on veikattu profeetta Jeremiaa, joka elikin tuohon aikaan. Varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole. Tuohon aikaan muidenkin suurkaupunkien tuhosta tehtiin koskettavia lauluja. Valitusvirret on laadittu samaan malliin. Mutta runoilija ymmärtää myös, mistä tuho johtuu: Kansa on rikkonut Jumalan tahtoa vastaan ja sulkenut korvansa profeettojen varoituksilta. Nyt ne ovat toteutuneet viimeisen päälle.
Pohjalla ollaan
’Valitusvirret’ on turhan pönäkkä otsikko kirjalle, jonka alkuperäinen heprealainen nimi on ”Ekaa” eli ”Auts!” Tällä sanalla koko kirja alkaakin. Siihen on koottu viisi runoa, jotka valittavat elämän kurjuutta. Jokainen on yhden luvun pituinen.
Ensimmäiset luvut surevat Jerusalemin, Israelin pääkaupungin tuhoutumista. Viholliset ovat vallanneet kaupungin ja tuhonneet Jumalan temppelin. Jäljellä on vain nälkää, tauteja ja raunioita. Onnettomien pikkulasten suusta kuuluvat Juice Leskisen viimeiset sanat: ”Anna viiniä!” (2:12) Neljännen luvun kauheuksia ei tähän lehteen voi painaakaan. Viimeisenä ja pahimpana kerrotaan, että nuorten miesten kitarabändit ovat vaienneet (5:14).
Kolmas ja suurin luku kuvaa kaikkea tätä yhden ihmisen kannalta. Ehkä kaupungin rappio olikin vain vertauskuva siitä, mitä kirjoittajalle itselleen on tapahtunut? Hän on joutunut raa’an väkivallan uhriksi ja ihmisten pilkan kohteeksi. Kaikki ilo elämästä on mennyt. Eikä tässä kaikki: runoilija ymmärtää, että onnettomuuden taustalla on Jumala itse. Mutta Jumala ei kuule, vaikka hän kuinka huutaisi.
Toivo herää
Epätoivon keskellä runoilija oivaltaa: Hän on sentään vielä hengissä, ja se on Herran armoa. ”Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta” (3:26), ”Ei Herra hylkää, ei hylkää iäksi” (3:31). Hän tajuaa, että kyse on sittenkin Jumalan kovakätisestä kasvatuksesta. Herran piti turvautua näin rajuihin otteisiin, kun muu ei auttanut.
Kun runoilija huutaa syvimmästä kuopasta, Jumala tulee hänen luokseen ja sanoo: ”Älä pelkää” (3:57). Loppupeleissä Jumala kuitenkin lunastaa omansa ja pitää heistä huolen.
Valitusvirret ja minä
Kun itse on vajonnut kuopan pohjalle, on hyvä opetella tunnistamaan valon pilkahduksia Valitusvirsien tapaan. Vaikka viimeinenkin sen runoista päättyy ahdistuneeseen tunnelmaan, runoilija ei lakkaa huutamasta Jumalaa. Hän myöntää, että oma pahuus on onnettomuuden taustalla. Silti hän luottaa Jumalaan, joka näkee, kuulee ja lopulta auttaa. Eikö sama Jumala kuulisi vieläkin?
Kuinkas sitten kävikään?
Jerusalemin tuhkassa iti uuden elämän siemen. Pakkosiirtolaisuudessa juutalaiset heräsivät kokoamaan pyhiä kirjoituksia. Näin iso osa Vanhaa testamenttia sai nykyisen muotonsa. Samalla ihmiset alkoivat ottaa Jumalan sanat jälleen todesta. Silloin profeetat alkoivat julistaa iloista uutista, jota kutsuttiin evankeliumiksi: pian päästään takaisin kotiin! Ennustus toteutuikin; Jerusalemia ja sen temppeliä alettiin rakentaa uudelleen. Kovin kummoisia niistä ei kuitenkaan tullut.
Juutalaiset jäivät odottamaan jotain vielä suurempaa. Vielä saataisiin uusi Jerusalem, joka ei koskaan katoa. Vielä tulisi suuri kuningas, Messias, joka palauttaisi ilon ja onnen elämään. He eivät arvanneet, että tulevan Messiaan kävisi yhtä huonosti kuin Jerusalemin. Eivätkä sitä, että hänen ylösnousemuksestaan kasvaisi vielä suurempi evankeliumi.
Alkuperäinen artikkeli Nuotta 11/2014
Teksti Lauri Thurén, kuva Mitar Gavric/123rf.com
Paras tapa lukea Nuottaa on tilata se suoraan kotiin. Tilaa Nuotta kätevästi tilauspalvelustamme!