Raamiksessa aiheena voittajat ja häviäjät

Jaa

Usko on kilpailu, jossa voittaja palkitaan ja häviäjälle käy huonosti. Entä jos olen tässä lajissa se, joka huudetaan joukkueeseen viimeisenä?

Veren maku suussa

Uuden testamentin ihmisille urheilukisat olivat yhtä tuttuja kuin meillekin. Olympian kilpailut tunnettiin Korintissakin, ja vielä tutumpia olivat paikalliset Isthoksen kisat. Siksi Paavali opettaa korinttilaisille kristityn elämää urheiluesimerkeillä: ”Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen!” Jos haluat voittaa, sinun on oltava tosissasi.

Itse en ole kiinnostunut urheilusta. Kun Suomi ja Ruotsi ovat pelanneet jääkiekon loppuottelua ja itse olen ollut kävelyllä, olen miettinyt, saanko tyhjällä raitilla hullun maineen. Turha huoli: kukaan ei edes huomaa katsoa ulos. Ne, joita asia kiinnostaa, ovat tosissaan ja keskittyvät otteluun.

Ja Paavali opettaa, että kristitty on tosissaan taivaaseen pääsyn kanssa. Itseään ei pidä pettää. Se, joka suhtautuu asiaan puolivillaisesti, voi yhtä hyvin lähteä suihkuun. Eli mahdollisimman yksinkertaisesti: tahdotko sinä taivaaseen vai et?

Ensimmäinen laji: ylipitkänmatkanjuoksu

Oli kunnia mitellä voimia kilpakentillä. Paavali kirjoittaa Timoteukselle: ”Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu ja jonka olet tunnustanut päämääräksesi, kun monien todistajien läsnä ollessa lausuit hyvän tunnustuksen.”

Timoteus oli kuullut evankeliumin Paavalilta. Se haastoi kilpailuun, jossa panoksena on iankaikkinen elämä. Evankeliumi ei ole pelkkää tosiasioiden toistelemista. Se on myös kutsu, ja kutsuun suhtaudutaan aina jollakin tavoin. Timoteus vastasi uskontunnustuksella.

Meidätkin on kutsuttu. Kasteessa yllemme puettiin valkoinen kilpailuasu. Uskontunnustuksesi tarkoittaa, että mukana olet! Näissä kisoissa muutkin voittavat kuin ensimmäisenä maaliviivan ylittänyt. Muutenhan ei kannattaisi lähteä mukaan ollenkaan. Paavalin opetus kuuluukin, että jatkakaa sinnikkäästi loppuun!

Olen pari kertaa hölkötellyt puolimaratonin. Voittoon ei ole ollut mahdollisuuksia, mutta hienoa on jaksaa loppuun. Vanha Paavali iloitsee viimeisessä kirjeessään: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni.” Lopulta vain tämä ratkaisee: olen säilyttänyt uskoni. Kerran kasteessa minut kutsuttiin tähän kilpailuun. Kun arkun kansi suljetaan, minut puetaan jälleen valkoiseen paitaan. Siirryn voittojuhliin, jos lähden kilparadalta uskossa Jeesukseen.

Toinen laji: nyrkkeily tyrmäykseen asti

Toinen urheilukuva, jota Paavali käyttää, ei ole lasten katsottavaa: ”Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan…” Tarkemmin: isken silmän alle. Nyrkkeilijä tähtää kehon herkimpään osaan. Kun ammattilainen ulottuu terävällä iskullaan silmäkulmaan, se repeää, silmä mustuu ja muurautuu umpeen. Vastustajan on kohta mahdoton jatkaa ottelua.

Uskonkamppailussa vaikein vastustaja ei olekaan uskoa pilkkaava koulukaveri tai pahoille teille viekoitteleva vanha seura. Todellinen raskassarjalainen on syntinen minä. Sitä pitää rusikoida niin kauan, että gongi soi. Kukaan ei heitä pyyhettä kehään – ellen itse lopeta ennen kuin erät ovat täynnä.

Tunnetko lajin

Kristityn elämä on lopulta aika yksinkertaista. Jumalan sana on selkeä ja hänen käskynsä kirkkaat. Mutta minä itse olen tässä se pahin ongelma. Jos yhtään lohduttaa, niin tiedä, että mestarivalmentajalla on ollut aivan sama ongelma. Paavali huokaisee: ”jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.”

Jos sinulla on uskonelämän esikuvia – rippipappi, nuorisonohjaaja, joku vanhempi uskova – niin saat olla varma, että jokainen heistä on joutunut omiin matseihinsa. Ehkä laji on ollut eri, mutta kamppailu on ollut heilläkin kovaa.

Katsomossa jännitetään

Urheilija tajuaa hämärästi, ettei hän ole yksin: ”Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen…”

Katsomossa jännitetään. Heidän kasvojaan en pysty erottamaan, mutta siellä ovat onnellisesti ottelunsa päättäneet. Onko siellä uskova mummo, löytyykö sieltä lapsuuden pyhäkoulunopettaja? Sitä en ehdi miettiä. Tärkeää on jättää pois kaikki, mikä vaikeuttaa jaksamista. Hullu raahaisi vielä syntiä mukanaan!

Yksi seikka antaa voimia enemmän kuin mikään muu. Uupunut kilpailija nostaa katseensa Jeesukseen. Armo hoitaa väsähtänyttä, elävä vesi sammuttaa janon ja taivaan leipä virkistää voimat. Saan rohkeuden painaa päälle. Herra Jeesus, täältä tullaan! Perkeleelle en kuulu, sehän on lopullinen häviäjä – myös minun kohdallani!

Tuomaripeliä ja yllätyksiä

Jossakin vaiheessa kilpailijan mieleen nousee kiusaavia epäilyksiä. Jaksanko sittenkään? Olenko edes samoissa kisoissa kuin nuo paremmat kilpailijat, kun tuntuvat olevan paljon enemmän tosissaan? Heidän uskonsa vaikuttaa ylivoimaiselta, ja minulla on vain tällaista tavallista.

Onkohan kisojen järjestäjällä mielipide asiaan? Onpa hyvinkin: ”Teidän voittajan palkintoanne ei saa riistää teiltä kukaan, joka nöyryyttää itseään kieltäymyksin, vajoaa näkyihinsä ja palvoo enkeleitä…”. Väärät tuomarit, teitä en kuuntele! Dopingia ottavat kanssakilpailijat, teitä en kadehdi! Kun olen epävarma, katson kilpailujen järjestäjän säännön asiaan (Raamattu) tai vilkaisen pikaohjeet (katekismus).

Heikkona hetkenä minua lohduttaa sama, mikä itsevarmana rehvastellessani terveesti säikäyttää. Ylituomari näet sanoo: ”Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”