Ystävämme ankkurihissi


Lasketellessa sattuu ja tapahtuu. Varsinkin jos kaksi ensikertalaista laitetaan rinteisiin kahdestaan. Tai olihan meistä toinen lasketellut kerran, muutama vuosi sitten.

Teksti Aino Kemlin | Kuva Joxi/Freeimages.com

 

Me ei olla koskaan perheen kanssa käyty laskettelemassa eikä muitakaan tilaisuuksia tullut eteen, kunnes sitten seiskaluokalla. Yläkoulun ja lukion liikuntapäivänä oli mahdollisuus lähteä rinteisiin ja sinne oli pakko päästä. Ja olisihan se nyt ollut tosi noloa ostaa joku opetustunti sieltä. Olimme ystäväni kanssa tunteneet silloin vasta puolisen vuotta, mutta siinäkin ajassa meille oli jo ehtinyt sattua vaikka ja mitä.

Niin me sitten istuimme bussiin ja lähdimme muun porukan mukana laskettelemaan. Ensimmäisen puoli tuntia vietimme ehkä kymmenen metriä pitkässä ja melkein tasaisessa lastenmäessä, jossa ei olisi pulkallakaan saanut kunnon vauhteja. Ensinhän piti saada monot jalkaan ja päästä suksien kanssa liikkeelle. Henkilökunta joutui kaivamaan jostain ihan uudet monot, kun ei löytynyt hyllyistä mitään sopivia.

Lähtiessäni olin saanut neuvoksi, että jos vauhti kasvaa liian kovaksi, eikä saa muuten jarrutettua, voi kaatumalla pysähtyä. Tätä hätäjarrua käytin aika useasti isompaan mäkeen siirtyessämme. Ja vielä useammin löysin itseni maasta ihan muuten vaan. Kun sitten kutakuinkin pääsimme ylhäältä alas asti molemmat sukset vielä jalassa, lähdimme tutkimaan uusia rinteitä. Seuraavan rinteen alla odottikin jo seuraava haaste voittajaansa – nimittäin ensimmäinen ankkurihissi.


Minä en ollut koskaan ollut sellaisessa eikä kaverini ehtinyt selittää miten se toimii ennen kuin jo tuli meidän vuoromme. Hän siis osasi käyttää hissiä ja minulle tuli vähän kiire, kun hissi lähti taas liikkeelle kaverini mukanaan. Hätäpäissäni sitten tartuin kaksin käsin ankkurista kiinni ja lähdimme rinnettä ylöspäin. En oikein muista miten selviydyimme niinkin ylös asti. Ainakin kovasti toivoimme, ettei hissi pysähtyisi matkalla. Käteni olivat ihan väsyneet eikä kaverinkaan asento tainnut kovin helppo olla. Hissimatka kesti hieman liian pitkään ja parikymmentä metriä ennen poistumista otteemme irtosi.


Hetken aikaa kaikki kieppui silmissä ja sitten löysin itseni monen kuperkeikan jälkeen hissin ja viereisen rinteen välisestä pienestä syvänteestä. Sinne puiden sekaan toinen sukseni – se joka oli yhä jalassa – oli juuttunut ja pysäyttänyt matkan. Kaverini keräili itseään jossain ja tuli sitten katsomaan mihin minä olin lentänyt. Oli epäilemättä aika koominen näky, kun eräs koulumme opettajista sattui juuri samaan aikaan kulkemaan hissillä ohi. Hän pääsi hissistä pois hieman meitä hallitummin ja tuli meidät – siis minut – sieltä ojan pohjalta poimimaan.


Vielä kahdenkin vuoden päästä lasketellessamme samassa paikassa näytti ja tuntui hissirinne pitkältä ja jyrkältä. Myös puita kasvoi vain aivan rinteen yläosassa. Tärisevin jaloin laskimme viereisen vaativan mäen alas, eikä siitäkään ihan pystyssä selvitty. Ennen paluuta koululle kaatumisten saldo kasvoi jo niin isoksi, ettei kukaan enää pysynyt laskuissa. Paikat olivat seuraavana aamuna kipeinä, mutta kaikesta huolimatta meillä oli hauskaa. Ja tämän päivän jälkeen jälleen yksi hauska muisto kerrottavana.