Vihdoin!


Mitä tapahtuu, kun yhdistetään 7-vuotias lapsi, Pekka Simojoki, täysi kirkko ja pitkiä puheita? Siitä seuraa keikka, jolla kaikki ei mennyt ihan putkeen.

Teksti Nea Kosonen | Kuva Lilyana Vynogradova/123rf.com

 

Olen kuunnellut Pekka Simojokea koko ikäni. Äitini on aina ollut kova järjestämään ohjelmaa, mistä on seurannut useita tunteja autossa istumista. Mitäpä muutakaan lastaan rakastava äiti autossa soittaisi muutaman vuoden ikäiselle mukulalleen kuin Simojoen lauluja? Osasin ne kaikki ulkoa jo viisivuotiaana.

Kun pääsin Simojoen keikalle, olin tietysti valtavan innoissani. Olin kuuden vanha ja menossa Turun Tuomiokirkkoon suuren idolini keikalle. Kirkko oli valtava, etenkin sen 125-senttisen pikkutytön silmin. Kirkko oli aivan täynnä isoja ihmisiä, enkä nähnyt missään yhtään lasta.

Suurin osa keikasta oli yhtä, suurta pettymystä. Edessä ramppasi erilaisia ihmisiä puhumassa pitkään ja puuduttavasti, eikä Simojokea näkynyt missään. Minulla oli aivan tavattoman tylsää.

Lopulta Simojoki saapui, ja olin taas innoissani. Nyt se alkoi! Mutta ei – Simojokikin vain puhua papatti kitara polvellaan. Hän ei soittanut. Tuntui kuin olisi kulunut ikuisuus. Kiemurtelin paikallani hakien mukavampaa asentoa kovalla kirkon penkillä. Äiti välillä sanoi minulle: ”Jaksa vielä hetki, kyllä hän kohta soittaa.” Aika kuitenkin kului ja puhe vain jatkui.

Viimein odotus palkittiin. Simojoki otti mikrofonin lähemmäs suutaan, suoristi selkänsä ja sanoi: ”Eiköhän laiteta musiikki käyntiin.” Koko täyteen ahdettu kirkko oli hetken aivan hiljaa. Tuona pienenä hetkenä huokaisin aika äänekkäästi ja sanoin ”vihdoin”. Suuri joukko ympärillämme istuvia ihmisiä kääntyi katsomaan minua. Simojoki sanoi hymyillen: ”Niinpä, vihdoin. Lapselle puheiden aikainen odotus on varmasti ollut pitkä.”

En tajunnut, että huokaukseni oli kuulunut Simojoelle monen penkkirivin päähän, enkä ymmärtänyt, että hän puhui minusta. Katselin kummastellen ympärilleni ja ihmettelin, ketä hän tarkoitti, ja miksi kaikki ympäröivät ihmiset tuijottivat minua. Äiti taputti minua olkapäälle ja kuiskasi korvaani, että Simojoki oli kuullut huokaukseni. Punastuin korvia myöten, olinhan nolannut itseni idolini edessä.

Keikka oli todella hyvä. Pieni häpeä huokauksestani kuitenkin säilyi koko ajan, enkä lainkaan innostunut äidin mennessä puhumaan Simojoen kanssa. Minun oli tietysti pakko mennä mukana, muuten olisin hukkunut ihmismassaan. Simojoki huomasi minut, naurahti ja kysyi, olinko pitänyt keikasta. Punastuin, painoin pääni ja sanoin pitäneeni siitä oikein paljon.

Se yksi vihdoin-huokaus oli häpeäpilkkunani kauan ja aika ajoin pohdin, muistiko Simojoki sen yhä. Nyt, monen monta vuotta myöhemmin, en enää pidä sitä suurena häpeän aiheena, vaan hauskana sattumuksena. Olen tuon jälkeen ollut Simojoen keikalla muutaman kerran ja kerran jopa esiintynyt samalla keikalla Jippii-kuoron kanssa. Mutta se onkin ihan toinen tarina.

Aiheeseen liittyvää: