Vain kahden kuukauden tähden

Vain kahden kuukauden tähden

Kun Suomi valmistautui kaivautumaan kesämökeilleen juhannukseksi, suuntasin sinikeltaisin siivin Saksaan, jossa odottivat maatilamatkailutila, kieliharjoittelu, kaksi kuukautta ja monta, no, unohtumatonta kokemusta.

Frankfurtin lentokenttä on suuri ja sen käytävät ovat pitkiä, huomasin, kun olin juossut sitä väärään suuntaan ruotsalaisten kanssamatkaajien vanavedessä ja viimein löytänyt matkalaukkuni luo vain havaitakseni, että olin väärällä puolella meidät erottavaa automaattiovea. Virkailija hymyili ymmärtäväisesti tilanteelleni ja ensimmäistä kertaa tosikoitokseen päässeelle saksalleni, ja pian olimme jälleen yhdessä, matkalaukku ja minä.

 

Juna kolisteli pikkukaupunkiin Frankfurtin pohjoispuolella, ja isäntäperheeni neuvoa noudattaen soitin Sammeltaxille, joka veisi minut lopulliseen määränpäähäni, 500 asukkaan kylään. Puhelinvirkailijan puhetulvan jälkeen huomasin pian keskustelevani pelkän luurini kanssa virkailijan saatua tarpeekseen suomalaisaksentista. Katsoin ympärilleni autiolla juna-asemalla; ei taksia missään. Lopulta eteeni osui seinä, jossa oli puhelinnumero, ja viimein taksi, pelastajani, kurvasi paikalle. ”Anteeksi, olen suomalainen”, kommentoin taksinkuljettajan esittämiin kysymyksiin. Perillä näytin tiskirätiltä. ”Terveisiä Suomesta!”

Bionade ja Bratwurst maistuivat pian suomalaiseen suuhun, mutta toisin oli paikallisten yrttien – tai jonkin muun – laita, huomasin, kun eräänä aamuna heräsin ruokamyrkytyksen kourissa. Näytin jälleen tiskirätiltä. Isäntäperheeni yritti pitää minua elossa: ”Keittiössä on ruokaa.” Uunipellillä makasi kokonainen kana. ”Minähän en anna periksi”, vastustin koti-ikävän kutsua. 

 

Kului pari viikkoa, ja löysin itseni saksalaisten portaiden alapäästä varsin epätavallisen laskeutumisen jälkeen. Motkotin käsissäni olleille pyykkipusseille ja esittelin isäntäperheen äidille ukkosen väreihin pukeutuvaa nilkkaa. Eräs, jonka käsissä on naulanjäljet, kuitenkin jaksoi kantaa minua silloinkin, kun kaikki ei mennyt kuin saksankirjassa.  

Turistitaivalsin lähistön kaupungeissa, nauroin vedet silmissä saksalaisrouvan kanssa liinavaatevarastossa, opettelin ratsastamaan isäntäperheen hevosilla, imin sisääni punakattoisten kylien kauneutta ja opin lausumaan ”bitte” niin, ettei sille enää kohoteta kulmia. Paistoin tikkupullaa, koin sielunsisaruutta, tuijotin kiiltomatojen täplittämää iltataivasta ja ymmärsin, ettei saksalaisessa ruokapöydässä kiitetä.  


Viikot livahtivat salakavalasti kohti viimeistä, ja menin sanattomaksi. ”Ääni ei toimi”, pihisin ihmetellen katsoville työkavereilleni, nyt pikkuisen paremmalla saksalla flunssan keskeltä. 

Olin edelleen täällä. Miksi? Että Jumala voisi näyttää minulle, että Hän lupauksensa mukaisesti pitää minusta huolta. Että oppisin turvautumaan Häneen kaukana kaikesta tutusta. Kauempaa näkee selvemmin.

Sammeltaxi kiidätti minut junalle, joka suuntasi kohti Frankfurtia. Kultainen iltapäivätaivas tuntui syliltä.   

 

Teksti: Tanja Heiskanen

Kuva: ulkanast /123rf.com