Vaikka mitä heittää, aina ei voi voittaa


Kilpailuja ei aina pitäisi ottaa kovin vakavasti.

Teksti Johanna Mansikkaviita | Kuva Pixabay/StockSnap

Ylä- ja ala-asteella koulussamme järjestettiin vuosittain yleisurheilukilpailut. Yläasteella en useasti osallistunut niihin, mutta ala-asteella opettaja käski kaikkien osallistua.

Kerran osallistuin keihäänheittoon. Oli minun vuoroni heittää, ja en ollut harjoitellut sitä pitkään aikaan. Ensimmäisellä heittovuorollani astuin viivan yli ja heitto hylättiin. Ajattelin, että “no, onneksi on kuitenkin vielä toinenkin yritys, joten ei se haittaa”. Tuli toisen heittovuoroni aika ja lähdin juoksemaan. Olin varma että onnistuisin heittämään oman ennätykseni. Olin keskittynyt heittooni, ja yritin parhaani, mutta yleisurheilukentän liukkauden takia kaaduin. Tuntui siltä, että kaikki nauroivat ja tuijottivat, vaikka todellisuudessa ketään ei varmaan kiinnostanut.

Olin varma että onnistuisin heittämään oman ennätykseni.

460x60v1

Seuraavana vuonna yleisurheilukilpailuihin ilmoittautuessa jo ajatus siitä, että minun pitäisi osallistua johonkin kilpailuun, tuntui hirveältä. Pelkäsin, että mokaan taas. Kun opettaja kysyi minulta, mihin lajiin haluaisin osallistua, en tiennyt mitä tekisin. Minun oli kuitenkin pakko osallistua johonkin, koska muuten olisin ollut ainoa, joka ei osallistu mihinkään. Punnitsin eri vaihtoehtoja, ja lopulta päätin osallistua kuulantyöntöön, koska se vaikutti vähiten huonolta vaihtoehdolta.

Se vaikutti vähiten huonolta vaihtoehdolta.

Kilpailupäivä koitti. Olin valmistautunut kilpailuun heittelemällä vähän kiviä kotini pihalla. Olin viimeinen heittäjä. Katsoin, kuinka edelliset työnsivät todella pitkälle. He olivat paljon parempia verrattuna minuun. Tuli minun vuoroni, ja minua pelotti, että entä jos taas kaadun tai astun kaaren yli. Menin rinkiin, keskityin työntämiseen ja sain työnnettyä pitkälle, melkein toiselle puolelle yleisurheilukenttää, tai ainakin se tuntui siltä. Kuulin tulokseni, ja se oli uusi ennätykseni. Tiesin, että en varmasti jäisi ainakaan viimeiseksi.

Tuli palkintojen jakamisen aika. Ensiksi kerrottiin, kuka sai pronssia, sitten se kuka sai hopeaa, ja sitten se, kuka sai kultaa. No, minun nimeäni ei sanottu. Sitten kerrottiin vielä, kuka oli tullut neljänneksi, ja kuulin oman nimeni. Jes! Olin neljäs. En ollut koskaan aikaisemmin päässyt niin hyvälle sijoitukselle, olin aina ollut viimeinen. Nyt olin neljäs! Olin innoissani. Minua ei edes yhtään haitannut, vaikka myöhemmin tajusin, että kilpailussa oli vain neljä osallistujaa.

Itseään ei saisi verrata muihin. Jumalan silmissä sillä ei ole mitään väliä, miten pärjäämme maallisissa kilpailuissa. Raamatussa sanotaan: “Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne”. (Room. 12:10).

468x60v2