Helmi: Joulunovelli – Seimipakkaus

Helmi: Joulunovelli - Seimipakkaus

Nuotta.com julkaisee marraskuun loppupuolesta eteenpäin Nuotan uuden uutukaisen nettiarkiston ylintä kärkeä. Seuraava kaunis tarina on julkaistu vuonna 2004. Pienoisnovelleja ainakin itse kaipaisin tuleviinkin numeroihin. Siunattua 1. adventtisunnuntaita!

Oli jouluaatonaatto. Hän oli hetki sitten saanut lapset puettua talviasuihin ja köyttänyt heidät turvavöihin.

–Floridaanko? Et voi olla tosissasi, Allu karjaisi matkapuhelimeensa.

– Mehän sovimme, että sinä saat lapset jouluksi. Ota heidät mukaan. Mitä? Oletko jo koneessa? Sinä saisit hävetä.Miten minä selitän tämän heille?

Takapenkillä istui kaksi lasta, joista toinen, nuorempi, oli peittänyt korvat käsillään ja puri nyt hampaitaan yhteen. Toinen yritti kurkottaa ajajan penkkiä kohti ja huusi:

– Äiti, älä jaksa huutaa.

– On sinulla otsaa. Eikä Floridassa ole edes lunta!

Allu laittoi puhelimen nopeasti taskuunsa. – Nyt ulos autosta. Me alamme leipoa piparkakkuja.

– Mitä tarkoittaa Florila? Kysyi vanhempi lapsista, tummasilmäinen Romeo. Hän katsoi pikkutarkasti jokaista äitinsä kasvon rypistymää. Hän näki, miten tämä yritti vaivalloisesti hymyillä.

– Millon mennään isän luo? Sinä lupasit, että me saamme leipoa pipareita isän kanssa. Et sinä osaa tehdä lihavia porsaita. Sinä teet aina laihoja. Ne on pahoja.

Allu irrotti nopeasti lapset turvavöistä ja otti molemmat pienet kädet käsiinsä. Hän lukitsi auton ja vei kyselevän poikansa ja itkevän tyttönsä rappukäytävään. – Isälle tuli nyt vähän asioita, joita hänen täytyy hoitaa. Isän piti mennä kauas ja meidän täytyy viettää joulua keskenämme.

– Pääsikö Minerva isän mukaan? Romeo kysyi.

– Nyt loppui kyselemiset. Meille tulee vielä kiva joulu. Käydään kaupassa, ostetaan suklaata ja herkkuja, haetaan kuusi ja askarrellaan tonttu–ukkoja. Sitten huomenna mennään joulukylpyyn ja kirkkoon ja avataan lahjoja. Näettekös, tästä joulusta tulee yhtä mukava kuin kaikki joulut isänne luona.

– Tämä on typerää, huokaisi Romeo.

Aamupäivä kului liian nopeasti. Kun piparit paistuivat, Allu heitti lapset leikkimään ulos, jotta hän pystyisi vähän tuulettamaan.

– Nyt täällä on siistiä. Kuusi puuttuu, tähti puuttuu, tontut puuttuvat, lepo puuttuu, rauha puuttuu, isä puuttuu, kaikki puuttuu, Allu mumisi itsekseen samalla kun kirjoitti kauppalistaa. – Minä en ole ollenkaan jouluihminen. En muista, milloin olisin viimeksi edes viettänyt joulua, varmaan silloin Erkin ja lasten kanssa.
Kun lista oli valmis, hän haki lapset pihalta ja pakkasi heidät autoon. Prismassa oli sinä vuonna tarjouksessa pieniä muovisia joulukuusia, jotka mahtuivat auton takaosaan.

– Isi ostaa aina oikean kuusen, Iiris totesi nähdessään mitättömän kokoisen pensaalta näyttävän kuusen.

– Isällä onkin omakotitalo. Ei olisi mitään mieltä raahata oikeata kuusta kerrostaloon.

–Ostetaan äiti koristeita. Minä haluaisin tuollaisia punaisia nauhoja, Romeo käveli joulukoristeiden luokse. Hän sormeili punaista nauhaa. Se kiilsi. Oli kuin siinä olisi ollut timantteja.

–Ostetaan vaan. Jos ostat kaksi rasiaa, saat jouluseimen kaupan päälle. Haluatteko tällaisen seimen?

– Joo. Ne on kivoja. Tarhassa oli sellainen iso seimi. Se oli hieno, kun sinne talliin pääsi itse käymään sisälle ja minä sain pitää sylissäni Jeesus-lasta, Iiris otti puhuessaan käteensä seimipakkauksen ja katsoi sen etikettiä hyvin tarkoin.

Allu nappasi sen hänen kädestään ja laittoi ostoskärryihin. – No niin, mennään eteenpäin, on vielä paljon ostettavaa.

– Äiti, on nälkä, Romeo taputti vatsaansa, hänen silmänsä tapittivat ostoskärryissä olevia suklaarasioita.

– Kohta mennään McDonald´siin. Äiti ostaa ensin mummolle joulutähden. Ruoan jälkeen käydään vielä Halpahallissa.

Kotiin tultuaan lapset alkoivat koristella pientä kuusta. Allu oli asettanut sen keskelle olohuonetta. Kuusta kiersivät punaiset ja kullanväriset nauhat, enkelit ja pallot. Kruununa kuusella oli Romeon foliosta askartelema tähti.

– Mihin seimi laitettaisiin? kysyi äiti.

–Sellaiselle paikalle, että mekin yletymme, Romeo sanoi ja ehdotti lastenhuonetta.

Kun seimi oli laitettu paikalleen kirjoituspöydälle, kaikki näytti olevan valmista huomista jouluaattoa varten.

– Mutta siitähän puuttuu Joulunlapsi, Romeo osoitti sormella seimeä, jossa posliiniset paimenet, Maria ja Joosef katselivat tyhjää seimeä.

– Ei ihme, että antoivat sen kaupan päälle. Mutta älkää nyt huolestuko, se on vallan kaunis ilman lastakin.

– Ei käy! Ei ole joulua ilman Jeesus-lasta. Sinun pitää mennä ja etsiä Joulunlapsi, Iiris puristi käsiään ja tuijotti hetken tyhjää seimeä surullisena. Äkkiä hän siirsi katseensa Romeoon päin ja tämä iski hänelle silmää.

– Mehän voimme tehdä barbinukesta Joulunlapsen. Se kelpaa ihan hyvin, Allu taputti Iiriksen päätä.

– Eikä kelpaa, me halutaan oikea lapsi. Molemmat lapset tuijottivat äitiään niin tiukasti, että tämän oli pakko lähteä etsimään Joulunlasta.

Kadut olivat tyhjentyneet. Oli jo ilta ja ihmiset valmistautuivat joulun viettoon. Allu käveli katuja toivottomana. Mikään kauppa ei ollut enää auki, pakkanen oli kiristynyt ja lunta satoi suurina hiutaleina.

”Minä en voi palata kotiin. Lapset ovat saaneet tänään pettyä liian monta kertaa. Niin, ja tämä lapsi on heille niin kauhean tärkeä, pelkkä pala posliinia. Jalkoja paleltaa ja sen Erkinkin piti pettää minut näin, vaikka siitä miehestä ei muuta voisi odottaakaan.”

Allu istahti lumiselle penkille ja nosti käsilaukkunsa syliinsä. Hänen silmänsä jumittuivat kiertämään katulamppua.

”On niin paljon turhia ajatuksia, täysin mitättömiltä tuntuvia huokauksia, kaikki tekemättömät asiat syövät minut elävältä, pitää paketoida lahjat, hoitaa kaikki loput kirjanpidot. Ei tämän näin pitänyt mennä. Minä luulin, että minulla on aikaa koko päivä, mutta se typerä Erkki sotki kaiken, lisäksi se työprojekti on kesken. Sen kanssa minulle tulee todella kiire, tulee paniikki, tulee migreeni, vatsatauti, kädet alkavat vapista, hammasta vihloa, kynnet lohkeilevat, tulee harmaita hiuksia, kuuloharha ja luulotauti, minä olen mahdoton ja mahdollisuus on mitätön. Ei inspiraatiota, niskaani tuijottaa deadline, huokailee sinne tänne, katselee silmiin kysyvästi ja syyttelevästi. Olisiko sinulla jotain annettavaa? Kaiken lisäksi en voi tarttua töihin, koska minun pitää löytää joku Joulunlapsi jostakin. Eikä sellaisia taivaasta sada.”

Allu hautasi pään käsiinsä. Kyyneleet valuivat hihojen sisälle, ne olivat ehtineet jo kylmetä pitkällä matkallaan. Kadulta vastaan käveli vanha mies. Tämä hengitti raskaasti ja istahti penkille Allun viereen.

– Täytyy levätä vähän, tämä sanoi ja katsahti iloisesti Alluun päin.

– Eikö sinulla ole ketään joka veisi sinut autolla?

– Minulla ei ole lapsia. Olin kerran kihloissa, mutta morsiameni kuoli sodan aikana. Minä aloin tehdä töitä kuin eläin. Niin tämä elämä kului pois. Tässä minä olen. Vanha mies, eikä minulla ole ketään. Töihin ottavat onneksi joskus silloin tällöin.

– Mitä sinä teet työksesi?

– Olen kanttori. Tein 42 vuotta töitä tuossa tuomiokirkolla. Nykyään saan käydä siellä soittelemassa. Se on tärkeintä, mitä minulla on. Se, että saan mennä urkujeni luo ja soittaa. Olen monet kerrat laittanut mummoja itkemään. Nämä toivovat, että kuolisivat ennen minua, että voisin soittaa heidän hautajaisissaan. Joulu on mukavaa aikaa. Kirkossakin käy enemmän väkeä. Ei tarvitse soitella seinille.

– Sittenhän sinä voisit auttaa minua. Mitä sinä tekisit, jos olisit minä?

Niin Allu kertoi miehelle koko tarinan ja mies mietti pitkään.

– Kuten sanoin minulla ei ole lapsia, eikä kokemusta perheasioista. Mutta minusta sinun kannattaa selvittää itsellesi, mitä tuo tyhjä seimi teidän lastenhuoneessanne merkitsee. Kertoohan se jotain. Toinen hyvin mielenkiintoinen kysymys on, miksi lapset pitävät Jeesus-lapsen löytämistä niin tärkeänä. Kertoohan sekin jo jotakin.

Allu pomppasi pystyyn ja lähti kävelemään nopein askelin kohti kotia.

– Kiitos kovasti ja hyvää joulua! Hän huusi miehelle.

– Rouva, tule takaisin. Taskustasi putosi tämä, mies huusi. Hänellä oli kädessään posliininen lapsi, joka nukkui levollisesti.

Allun silmät kirkastuivat. Hän otti lapsen ja katsoi sitä tarkkaan.

– Joulurauhaa, sanoi mies hymyillen.

Allu saapui kotiinsa.

– Äiti, löysitkö sinä sen? Huusivat lapset ja juoksivat hänen luokseen eteiseen.

– Kyllä. Tässä se on. Se oli jotenkin joutunut taskuuni.

Romeo katsoi Iiristä ja hymyili leveästi. Iiris peitti kädellä suunsa. He asettivat lapsen seimeen. Ja Maria, Joosef, paimenet, Allu, Romeo ja Iiris katselivat hiljaa seimeä, jossa lapsi makasi.

– Se meinasi hukkua hankeen, kuiskasi Allu.

– Mutta sinä löysit sen.

– Itse asiassa se löysi minut, silloin kun olin palata tyhjin käsin kotiin.

SAARA RANTANEN
KUVA: NUOTAN TOIMITUS

Tämä on arkistojen helmiä Nuotan numerosta 12/2004. Lue koko lehti alla.


Aiheeseen liittyvää: