Tanssi, tuo taiteen kuningaslaji on ainoa taidemuoto, josta en ymmärrä yhtään mitään ja ainoa laji, josta olen sortunut lyömään vetoa. Mutta miten se kaikki tapahtui?
Ryttylä on hieno kaupunki noin tunnin junamatkan päässä Helsingistä. Moni helsinkiläinen kyllä sanoisi Ryttylää tuppukyläksi tai kärpäsen liaksi (sikäli kuin olisi tietoinen Ryttylän olemassaolosta), mutta keskiverto Chicagolainen sanoisi Helsinkiä kärpäsen liaksi ja Suomea tuppukyläksi jossain Ruotsin ja Venäjän rajalla (sikäli kuin olisi tietoinen Suomen olemassaolosta). Eli minä saan kutsua Ryttylää hienoksi kaupungiksi jos tahdon. Sillä on oma junalaiturikin!
Ryttylässä sijaitsee opistoista arvollisin: Kansanlähetysopisto. Tosin jotkut kutsuvat sitä Kansanparitusopistoksi, mutta se johtuu vain siitä, että liki puolet luterilaisen kirkon herätysliikkeisiin kuuluvista aviopareista ovat tavanneet siellä. Sillä on siis varsin arvokas tehtävä ihmiskunnan säilymisen kannalta.
Kerran Ryttylä sai nähdä jotakin aivan ainutlaatuista: minut. Olin tullut viettämään lukuvuoden Musiikkiteatterilinjalla mainitussa opistossa ja olin valmis osaan linjan haasteista. Musiikkiteatterilinjalla opiskeltiin raamattua, musiikkia ja teatteria – joiden haasteisiin olin siis valmis – sekä tanssia: tuota tuskallisista tuskallisinta taiteen alaa, josta ei kovin moni ole edes selvinnyt hengissä.
Olin pelännyt tanssia etukäteen aika paljon, mutta pelkoni eivät vastanneet todellisuutta. Totuus oli paljon, paljon pahempi. Ensimmäisen tanssipäivän jälkeen kaikki lihakseni – jopa ennestään tuntemattomat yksilöt – huusivat kivusta. Ihme, etteivät huonetoverini heränneet siihen meteliin! Itse en ainakaan saanut unta. Viikon päästä tuli toinen tanssitunti aivan liian pian.
Tuossa suuressa kärsimyksessä päädyin avautumaan huonetoverilleni: voisin lyödä vetoa vaikka 300 000 eurosta, että olen ensimmäinen koko ryhmästä joka kaatua mätkähtää kesken tanssitunnin. Hän oli toista mieltä. Uskoi mokoma saavansa itse sen kunnian. Niin veto tuli lyötyä, mutta sulaa pelkuruuttani ja “koska se oli kuitenkin leikkimielinen veto” muutin panoksen kolmeen pieneen porsaaseen.
Panokset olivat yhä korkealla ja kylmä hiki virtasi pitkin selkiämme tanssitunnista tanssituntiin. Molempien yllätykseksi näytti siltä, ettei kumpikaan kaatuisi. Jännitys tiheni ja tiheni. Kuka voisi pelastaa minut menettämästä kolmea pientä porsasta?! Sitten apuun riensi vanha polvivaiva: kesken erään tanssitunnin tunsin polveni nyrjähtävän ja kipu heitti minut maahan. Voi sitä tuskaa ja riemua! Harmi vain, että huonetoverini oli juuri sillä hetkellä poissa paikalta.
Hän kuitenkin uskoi minua. Ja eräänä päivänä hän sitten toi opistolle kolme pientä porsasta: Palan kinkkua, Angry Birds possu-limsan ja pienen pehmopossun. Yhden pienen porsaan syötin toiselle huonetoverille, toisen join ja kolmannella on kotonani kunniapaikka. Tietääköhän possuni, miten karun kohtalon sen kaksi veljeä joutuivat kokemaan?
Teksti ja kuva: Lassi Peltomaa