Kun on kihloissa, pitää aina silloin tällöin vastata siihen kiusalliseen kysymykseen: miten te menittekään kihloihin? Minun täytyy yleensä hetki pohtia, mitä oikein vastaisin.
Teksti Ruusu Suomi | Kuva Ruusu Suomi
Olen aina tykännyt kuunnella toisten ihmisten kihlautumistarinoita ja haaveita siitä, miten kukin toivoisi sen tapahtuvan. Päästämällä mielikuvituksen valloilleen kihlautumishetkestä saisi vaikka kuinka unohtumattoman ja romanttisen. Itsellänikin oli paljon haaveajatuksia tähtitaivaista ja kukkakimpuista, ilotulitteista ja musiikista. Toinen sanoisi kaikkea kaunista ja sitä alkaisi jo hieman aavistaa, mitä on tulossa. Toinen polvi laskeutuisi kaarevan sillan pinnalle ja kuulisi kysymyksen: “Tuletko aviopuolisokseni?” Pääsisi itku ja hihkaisisi “Kyllä!”
”Kaikki ei kuitenkaan mennyt meidän kohdallamme ihan niin kuin olin unelmoinut.”
Kaikki ei kuitenkaan mennyt meidän kohdallamme ihan niin kuin olin unelmoinut. Oikeastaan mikään ei mennyt niin, mutta se ei tarkoita, että asiat olisivat menneet suoranaisesti pieleenkään. Kihloihin voi onnekseni mennä monella tapaa, ja tärkeintä on, että vastaus on myönteinen. Se ei siis ole noloa, jos heräät päiväunilta ja unenpöpperössä mietit, että onhan tässä jo neljä kuukautta seurusteltu.
– What if we got engaged? kysyin ja käännyin katsomaan torkkuvaa poikaystävääni.
Hän avasi toisen silmänsä, katsoi sillä minua ja mietti hetken.
– Sure, why not?
Lähdimme siitä sitten sormuksia hakemaan Porin Kultajousesta. Kaiverrus kuului onneksi hintaan ja kävi parissa tunnissa. Oli samaan aikaan hienoa ja vähän surullista, että siellä sai sormuksista opiskelija-alennusta. Mukavaahan se säästäminen on, mutta kenelle tulee mieleen kysyä opiskelija-alennusta kihlasormuksista? Tai no okei, minähän sitä siinä kassalla kysyin.
Saimme sormuksemme ja paluumatkalla pysähdyimme johonkin kivaan pieneen huvikatokseen ”kihlautumaan”. Se oli oikeastaan ihan romanttistakin jopa. Joki soljui vieressä, ja me vaihdoimme sormukset ja halasimme pitkään. Sitten kiirehdittiin vanhempieni luokse kahveille, ja minä someorjana ilmoitin heti Facebookiin, että kihloissa ollaan. Reaktio ei tosin ollut ihan odotettu.
”Eipä sitä siinä ollut tullut ajatelleeksi.”
Yksikin kaveri kommentoi, että meinasi onnitella, mutta sitten oli huomannut, mikä päivä silloin oli. Minun moka. Me menimme siis kihloihin aprillipäivänä. Eipä sitä siinä ollut tullut ajatelleeksi. Ja koska olen erittäin viisas ja huomiokykyinen, vasta tänä vuonna kihlauksemme kaksivuotispäivänä tajusin, että se vuosipäivä on joka vuosi aprillipäivä. Uskoisin, että tämä on se syy, miksi yleensä miehet kosivat: ettei naiset sotke asioita. Onneksi meidän suhteemme ei silti ole mikään vitsi, vaikka minä ehkä vähän olenkin.