Sivupersoona: Kadotuksen alta taivaan perilliseksi

Sivupersoona: Kadotuksen alta taivaan perilliseksi

 

1995 Milla syntyy

2002 Milla aloittaa koulun

2008 syksyllä Milla siirtyy yläkouluun

2010 kesällä Milla käy rippileirin

468x60v2

2010 syksyllä Milla aloittaa isoskoulutuksen

2011 syksyllä Milla aloittaa lukion

2015 keväällä Milla kirjoittaa ylioppilaaksi

Milla, tämän kevään ylioppilas, on nähnyt elämän rankemman puolen, mutta löytänyt lujan luottamuksen Jumalaan. Hän kertoo blogissaan avoimesti uskostaan ja koettelemuksistaan blogissaan

 

Miten tulit uskoon?

Olen tapakristitystä perheestä. Pienenä kävin seurakunnan kerhoissa ja pyhäkoulussa, mutta en koskaan kirkossa perheeni kanssa. Olen aina suhtautunut positiivisesti uskonasioihin, ja riparin jälkeen meninkin isoskoulutukseen. 

Riparin aikaan elämäni oli pitkälti mustaa ja harmaata. Kotoa en saanut mitään tukea. Lisäksi ilmapiiri oli todella kireä väkivallan takia. Hain apua ja sain sitä. 

Jaksoin käydä seurakunnassa, vaikka koulu uuvutti ja ahdisti. Pitkän aikaa seurakunta oli ainoa paikka, missä nauroin. Jossain vaiheessa aloin puhua myös aikuisille. Luottamusta oli todella vaikea rakentaa, mutta jo toisen hyväksyvä läsnäolo oli minulle iso juttu. 

Aloin lukea Raamattua pari vuotta sitten, ensin satunnaisesti, sitten säännöllisemmin. Erityisesti Jobin kirja tuli luettua useita kertoja, sillä se lohdutti minua. Viime vuonna elämäni alkoi järjestyä pikkuhiljaa. 
Tajusin, että ihmisten mielipiteillä, hyväksynnällä tai sanomisilla ei loppujen lopuksi ole mitään väliä Jeesuksen rakkauden rinnalla. Tästä puhuu Raamattukin (Room. 9:16): ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” 

Kun katson peiliin, näen nykyään yhä useammin hymyilevät tytönkasvot täynnä uuden odotusta ja uutta voimaa. Kristuksessa olen uusi luomus, vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle. Mikään koettelemus ei ole ollut turha, vaan pikemminkin välttämätön.

Millainen on kotiseurakuntasi ja mitä vastuutehtäviä sinulla on seurakunnassa?

Kuulun tavalliseen luterilaiseen paikallisseurakuntaan. Vuosien varrella olen toiminut lukemattomissa tehtävissä ja edelleen voisin sanoa olevani jonkinlainen jokapaikanhöylä. Seurakuntani nuorisotyö on verrattain pienimuotoista, mutta sitäkin tiiviimpää ja lämminhenkisempää. On ihanaa tuntea nimeltä jokainen, joka tulee ovesta sisään, ja on ihanaa voida juosta kenen tahansa työntekijän syliin, jos ahdistaa.

Olen nyt pyörinyt seurakunnalla aktiivisesti viitisen vuotta, enkä vaihtaisi pois yhtäkään kirkolla vietettyä hetkeä. Seurakunta on sellainen perhe, jota olen kipeästi kaivannut: kuunteleva, välittävä, ehdoitta rakastava. Olen tutustunut kirkolla sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa tulen pitämään yhteyttä loppuelämäni. Olen oppinut paljon itsestäni, muista ihmisistä ja ennen kaikkea Jumalasta. 

Asun kaupungissa, jossa kirkon piirissä vaikuttaa voimakkaasti liberaali liike, ja moni työntekijäkin saattaa ajatella toisin kuin kirkko virallisesti opettaa. Varsinkin nuorisotyössä tämä näkyy esimerkiksi siten, että nuortenillat voivat joskus keskittyä enemmän hengailuun kuin Jeesukseen. Ajattelen kuitenkin, että peli ei ole menetetty niin kauan kun kirkossa saa olla avoimesti myös konservatiivisempi kristitty. Tosiasia kun nyt vain on se, ettei syntisten muodostama yhteisö voi koskaan saavuttaa täydellisyyttä. Kirkon on muututtava, mutta se ei muutu passiivisuudella ja tappiomielialalla. Suuri laiva kääntyy todella hitaasti, ja vielä hitaammin, jos muutoshaluiset jättävät sen. Haluan keskittyä mieluummin toimimaan kuin surkuttelemaan.

Osallistuminen seurakunnan toimintaan on vaikuttanut ratkaisevasti ammatinvalintaani. Haen tänä keväänä opiskelemaan teologiaa, ja koen kutsumusta jonkinlaiseen seurakuntatyöhön. Vaikka toistaiseksi päässäni pyörii enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, tiedän, että Jumala johdattaa minua eteenpäin myös tässä asiassa ja selkeyttää ajatukseni ajallaan.

Mikä innoitti blogin perustamiseen?

Perustin blogin alun perin jonkinlaiseksi varaventtiiliksi, sillä kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa purkaa tunteita ja jäsentää ajatuksia. Aloin kirjoittaa blogia syksyllä 2011, kun olin aloittanut lukion, masennus oli juuri todettu ja lähipiirissä tapahtui raskaita asioita. Tuntui, että oli melkein pakko kirjoittaa, kun en osannut puhua kenellekään.

Tällä hetkellä blogi on runomuotoon taipuvaista tajunnanvirtaa, fragmentteja päivistä ja tunnelmista. Tykkään kirjoittaa, ja blogissa on erityisen mukavaa se, että joku oikeasti lukee ja joskus jopa kommentoi sitä. Lisäksi siellä voin sanoa sellaisiakin asioita, joista on todella vaikea puhua kasvotusten kenellekään. Voin puida ajatuksiani monelta kantilta ja kysellä tyhmiäkin kysymyksiä. Blogissa olen alusta asti ollut avoimesti kristitty, vaikka ”oikeassa elämässä” uskonasioista on välillä ollut hankala puhua.

Mitä kuvataide merkitsee sinulle?

Kuvataide on minulle suuri intohimo. Olen maalannut kauemmin kuin muistan, ja into on vain kasvanut vanhetessaan. Nykyään käytän eniten akryylimaaleja, kokeilevaa sekatekniikkaa ja trash paintingin keinoja. Teen suurikokoisia töitä, ja useammin kuin kerran maalia on löytynyt esimerkiksi silmälaseista ja huoneen katosta, kun työskentely on vienyt mukanaan. Teen aina koko työn valmiiksi kerralla, mikä monesti vaatii koko päivän.

Maalaaminen on parhaimmillaan syvää yhteyttä Jumalaan, Pyhän Hengen läsnäoloa ja flow’ta, josta paha maailma on kaukana. En juuri luonnostele, vaan maalaukset syntyvät omaan tahtiinsa kerros kerrokselta. Mielessäni saattaa olla jokin kuva, tunne  tai ajatus, jonka haluan ilmaista, mutta työ määrittelee itse itsensä. Joskus vain tunnen, että nyt täytyy maalata, ja kuva syntyy kuin itsestään. Jälkeenpäin katsoessa näen töissäni paljon asioita, joita en muuten koskaan tulisi ajatelleeksi tai ymmärtäneeksi. Kuvataide auttaa minua ymmärtämään itseäni ja omaa sisäistä maailmaani, joka on kovin monimutkainen sanoilla kuvattavaksi.

Juuri Jumalan luovuus ja kauneudentaju saa minut tekemään taidetta. Hän on antanut minulle taiteen lahjan, joten miksi en sitä käyttäisi. Ihmeellisintä on nimittäin se, miten minun kömpelötkin työni voivat koskettaa muita, antaa uusia näkökulmia ja tuottaa iloa. Jos maalaisin ja taiteilisin vain itselleni ja omin voimin, töilläni tuskin olisi sellaista vaikutusta. Jumalan silmissä pienikin on suurta.

Mitä haluat kertoa ihmisille Jumalasta taiteen keinoin?

Haluan taiteellani korottaa Jumalan kunniaa. Maalausteni teemat ovat pitkälti lähtöisin omista kokemuksistani ja tunne-elämästäni, mutta niiden läpi toivon ihmisten näkevän edes hitusen Jumalan luovuudesta, rakkaudesta ja armon muutosvoimasta. Tahdon tehdä maalauksistani toiveikkaita ja silti aitoja, sillä sellainen minäkin olen Jumalan edessä: paljas, mutta sanomattoman rakastettu. Vaikka monet työni ovat rajuja ja niissä on tummia sävyjä, haluan tuoda esiin toivon näkökulman. Ihmisen silmissä monet tilanteet ovat mahdottomia, mutta Jumala näkee meitä enemmän. Hänelle pimeys ei ole pimeää eikä mahdoton mahdotonta.

Kirjoittaminen on juuri nyt vähintään yhtä pätevä väline tähän kuin kuvataide. Sanoilla ja kuvilla on molemmilla tehtävänsä, eikä toinen ole toista parempi. Kirjoittamalla voin kertoa, minkälaista on elää juuri minuna Jumalan valtakunnassa. En koe perinteistä lähetystyötä omaksi jutukseni, mutta taiteen avulla voin kertoa Jeesuksesta niille ihmisille, jotka ovat täällä lähellä. Maallistuneet suomalaiset tarvitsevat ilosanomaa ihan yhtä lailla kuin vaikkapa kiinalaiset. Siisteintä blogin pitämisessä ovatkin juuri ne hetket, kun joku tulee sanomaan, että Jumala on puhunut hänelle tekstieni kautta.

 

Millan nimi on muutettu. 

 

Teksti: N-tiimi Venla Honkala
Kuva:  freeimages.com


 


 

 


 

468x60v2