Kelpaanko minä, riitänkö tällaisena? Miten voisin päästä lähemmäs ihanneminääni? Nämä ovat kysymyksiä, jotka nousevat ihmisten toisilleen asettamista vaatimuksista. Mutta mitä on oikea kauneus?
”Makuasioista ei voi kiistellä”, sanotaan. Eikö? Mistä muusta me sitten kiistelisimme? Kun puhumme kauneudesta, puhumme oikeammin sen hetken kauneusihanteista. Ihmisen kauneudentaju on valikoivaa ja ehdollista. Se suuntautuu mitä erilaisimpiin asioihin ja muuttuu jatkuvasti niin yhden ihmisen elämässä kuin eri aikakausinakin. Kauneus on säälimättä rajattu vain harvojen piirteeksi, jota monet tavoittelevat, mutta harvat saavuttavat.
Muuttuvat kauneusihanteet ja kauneuden loputtomat pelit ovat vieraannuttaneet meidät todellisesta kauneudesta, luomisen kauneudesta, jossa kaikki näyttäytyi hyvänä ja tarkoituksenmukaisena. Siksi kauneuteen liittyy mielissämme niin paljon häilyvää toiveajattelua ja ahdistavaa pettymystä.
Jokaisen luomispäivän päätteeksi Jumala katsoi kaikkea sinä päivänä luomaansa ja näki, ”että niin oli hyvä (1. Moos. 1:12). Kaikki luotu, ihminen kaikista viimeisimpänä, on näin tekijänsä täydellisesti hyväksymä. Olemme tässä kokonaan toisenlaisen kauneuden kaivatussa puutarhassa.
Kauneus on Jumalan silmissä
Jumala ei etsi kaunista. Hän näkee katseensa kohteen kauniiksi. Hänessä on ehdoton, vaatimuksia asettamaton kauneuden lähde. Kaikki mitä hän katsoo, paljastaa hänelle alkuperäisen kauneutensa. Jumala ei siksi mittaa mitään ihmisen piirrettä. Hänen rakkautensa riisuu ihmisen kaikesta omasta ja pukee hänet tekijänsä kauneuteen. Jospa näkisimme sen jonakin aamuna peilistä kaikkien oppimiemme arvostelujen ja tuomioiden sijasta.
Kiitollisuus omasta ihmeellisyydestä Jumalan kuvana on peittynyt meissä syvän tyytymättömyyden alle. Ihmisen kauneus, jota ei kukaan voi kiistää eikä vertailla kehenkään muuhun, on hänen syntymäominaisuutensa: ”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi” (1. Moos 1:27). Psalmi jatkaa tätä ihmisen kauneuden ihmettelyä: ” — mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat? Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella” (Ps. 8:5,6).
Ihmisen kauneus ei ole iän myötä tai ihmisten välillä muuttuva ominaisuus vaan hänen olemisensa alkuperäinen ydin. Tosi kauneus ei siksi ole katsojan silmässä vaan Jumalan olemuksessa. Siitä olemuksesta ihminen on luotu ja tätä kauneutta ihmisen olemus heijastaa.
Joka on ihminen, on kaunis – sinä olet kaunis!
Jumalan kuvan kauneus
Jumala ei luonut ihmisestä tahdotonta ideaaliolentoa. Hän loi ihmisestä kauneimman mahdollisen: oman vapaan kuvansa, tahtonsa peilin, valmiina kaikkeen hyvään. Mikä kauneus ja mitkä mahdollisuudet – Jumalan kaltainen!
On lopulta haikeaa, miten hienoksi Jumala ihmisen loi. Se on riipaisevaa siksi, että me pääsemme näkemään ja tuntemaan tätä kauneutta niin vähän itsessämme ja ympärillämme. Me rikomme omaa ja toisten elämää loputtoman monin tavoin. Mutta ei tämä eikä mikään muu vähennä ihmisen luomiskuvan ihanuutta.
”Olen ihme, kiitän sinua siitä”
Psalmissa 139 on ihmisen olemuksesta sanat, jotka ovat kenties ihmeellisimpiä, mitä kirjaan on koskaan painettu. (Ehtisitkö lukea sen hitaasti vaikka jo tänään?)
”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.”
Jumalan näkökyky ylittää kaiken ymmärryksemme. Meillä ei ole salaisuuksia hänen edessään. Meidän ei myöskään tarvitse korjata itseämme hänen edessään tai parannella puutteitamme. Jumalan katseen alla vapaudumme kaikista arvioista ja arvosteluista. Hän on asettanut joka luun ja jäsenen paikoilleen. Hän näkee syvyyteemme asti.
”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”
Ihmisen olemuksen ihme ja salaisuus eivät ole modernin psykologian oivalluksia. Ne on tunnettu Jumalan kansan keskellä vuosituhansia. Oman ihmeellisyytensä löytänyt voi vieläkin vapautua ihanteiden kahleista kiittämään ja ylistämään Isää sisimpänsä salaisuudesta.
Lunastetun ruumiin kauneus
Ihmisen ruumiillisuus on kahdella tavoin ajautunut ajassamme pahoihin karikoihin. Toisaalta ruumista ja sen tarpeita palvotaan. Ihmisen ruumiista on tullut ylitäysi naulakko, johon loputtomat tuotemerkit ripustavat krääsää kuin innokkaat lapset koristeita joulukuuseen.Toisaalta ihmistä eksytetään henkisyyden upottaville soille, joilla pitäisi etsiä omaa sisäisyyttään, tyhjentää mieltään ja tavoitella elämänsä määrittelemätöntä ydintä.
Raamattu avaa väylää näiden karikoiden taakse ihmisen ruumiillisuuden kauneuteen ja arvokkuuteen. Jumala loi ihmisen kokonaan – ruumiin ja sielunsa kanssa – kuvakseen. Ihmisen seksuaalisuus näyttäytyy luomiskertomuksessa Jumalan viimeisen työpäivän kauneimmaksi ihmeeksi. Ihmisen käsissä sekin on päätynyt tuhruiseen näyteikkunaan, mutta rakkauden alkulähteellä kaikki ihmisen turmelema puhdistuu alkuperäistä tarkoitustaan varten.
Ruumiin arvo näyttäytyy meille syvimmin jouluyössä, kun Jumala tuli itse ihmisen ruumiiseen. Hän pyhitti Jeesuksessa ihmisen ruumiin temppelikseen. Paavali kysyykin, ”ettekö tiedä, että ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli” (1. Kor. 6:19). Jos vastasyntynyt lapsi sopi Betlehemin ihmeellisessä yössä Jumalan kodiksi, hän on valmis ottamaan kodikseen myös sinun ruumiisi.
Tässä on kokonaan toinen kuva ruumiista kuin aikamme ahtaiden ihanteiden muovaama muotinukke. Jumalan katseen alla sinä löydät kauneutesi ja saat takaisin vapautesi kiittää Jumalaa siitä, mitä olet, millainen olet ja miksi olet. Sinä olet ihme ja saat kiittää Jumalaa siitä. Tämän peilin edessä kaikki pintakrääsä huuhtoutuu pois ja tosi kauneus näyttäytyy kaikessa arvossaan. Rahanvaihtajien pöydät kaatuvat ja ruumiistasi tulee se ylistyksen temppeli, joksi se on luotu. Siksi ” — laulan sinulle kiitoslaulua, kerron kaikille ihmeellisistä teoistasi” (Ps. 26:7).
Sinä olet niistä yksi – ja ainutlaatuinen.