Kc Nirmal, 22, on köyhä, isätön ja vainoa kokenut nuorimies Nepalista. Nuotan päätoimittaja Jussi Miettinen tapasi hänet intialaisessa lastenkodissa. Nirmal kertoo Nuotan lukijoille, kuinka taivaallisen Isän rakkaus on muuttanut katkeruuden haluksi auttaa hylättyjä lapsia suurkaupungin kaduilla.
Isäni hylkäsi perheensä – minut, äitini ja pikkusiskoni – kun olin viisivuotias, ja meni uusiin naimisiin. Isäni ei ole kristitty. En ole koskaan tuntenut isän rakkautta. Oli myös raskasta nähdä, kuinka vaikeaa äidillä oli meidän lasten ollessa pieniä. Hän teki töitä päivät ja yöt, jotta me lapset olisimme saaneet syödäksemme ja koulumaksut olisi saatu maksettua. Pikkuruiseen kotitaloomme satoi sisään. Sadekauden aikana yritimme pysytellä kuivina yhden sateenvarjon alla.
Kun muistelen lapsuuttani, en voi olla itkemättä. Kiitän Jumalaa hänen uskollisuudestaan. Vaikka maallinen isäni hylkäsikin meidät, taivaallinen Isä oli aina kanssamme – lohduttamassa, auttamassa ja rakastamassa.
Kasvoin pojasta mieheksi hyvin haavoitettuna. Isäni lisäksi olin myös yhteisöni hylkäämä. Meitä kristittyjä, ”läntisen uskonnon” seuraajia, pidetään saastaisina. Meitä kutsutaan lehmän syöjiksi. Lehmää palvotaan hindulaisuudessa jumalana. Koska olen Jeesuksen seuraaja, minulla ei ollut koulupoikana läheisiä ystäviä. Toiset lapset ja opettajatkin syrjivät ja haukkuivat minua Herrani vuoksi. Jotkut koulutovereistani varoivat koskemasta minua, koska pitivät minua saastaisena. Muistan olleeni hyvin surullinen ja kapinoiva poika. Kun toisten lasten isät toivat lapsilleen uusia vaatteita, ruokaa ja leluja, itkin katkerasti. Ajattelin, että kunpa minullakin olisi ollut isä, joka olisi huolehtinut meistä. Olimme niin köyhiä, että usein söimme papaijaa aamupalaksi, papaijaa lounaaksi ja papaijaa iltapalaksi.
Taloomme ei saanut astua
Nepal on maailman ainoa virallisesti hindulainen valtio. Nepal on myös buddhalaisuuden perustajan, Gautama Buddhan, synnyinmaa.
Evankeliumin julistaminen on Nepalissa kiellettyä. Nykyisin saa kääntyä kristityksi, mutta ketään ei saa käännyttää. Kristittynä eläminen on yhä vaikeaa, painostusta ja vainoa saa kokea kaikilta tahoilta. Myös työn saanti on vaikeaa, jos kertoo olevansa kristitty.
Kun olin pieni, kylässämme ei meidän perheemme lisäksi asunut muita kristittyjä. Toiset kyläläiset eivät koskaan astuneet taloomme. He eivät edes ottaneet kupillista vettä kädestämme. He antoivat meidän ymmärtää, että emme kuuluneet heidän joukkoonsa, koska emme olleet hinduja.
Kun olin lapsi, kylässämme ei ollut kirkkoa. Kävelimme joka lauantai kymmenen kilometrin matkan vuoria ylös, ja taas kymmenen kilometriä takaisin. Nepalissa lauantai on virallinen vapaapäivä, ja siksi jumalanpalveluksetkin pidetään lauantaisin.
Kerran eräs kylän mies tuli luoksemme ja kysyi, kenen luulemme hautaavan meidät.
”Kirkkonne on kaukana, ja me emme ainakaan koske kuolleisiin ruumiisiinne, koska olette kristittyjä”, mies sanoi. Muistan kuinka äitini vain kiitti Jumalaa kyyneleet silmissään. Emme sanoneet mitään, me vain rukoilimme.
Eräs toinen mies oli päättänyt pahoinpidellä perheemme, mutta Jumala varjeli meidät ihmeellisesti. Ylistys Jumalalle, tänä päivänä mies on kristitty!
Kirkko karjasuojassa
Nykyisin kylässämme on kirkko. Kokoonnumme yhdessä huoneessa, joka on entinen karjasuoja. Jumalanpalvelukset ovat kaikenikäisille, mukana on lapsia, nuoria ja aikuisia. Säestämme laulut perinteisillä nepalilaisilla käsintehdyillä rummuilla ja muutamilla muilla pienillä instrumenteilla.
Perheessämme päivä alkaa aina rukouksella ja Jumalan sanan lukemisella. Koska rakastan kertoa hyvää uutista Herrasta Jeesuksesta, kuljen lähikylissä ja yritän ystävystyä ihmisten kanssa. Pikku hiljaa kerron heille Jeesuksesta. Joskus järjestän ohjelmaa lapsille ja nuorille.
Jokin aika sitten kuuntelin kirkossamme saarnaa, jonka aiheena oli Jeesuksen lähetyskäsky (Matt. 28: 19 –20). Tunsin Jumalan kutsuvan minua työhön eri kansoista tulevien ihmisten pariin. Sillä tiellä olen nyt.
Intiaan ilman vaihtopaitaa
Pari vuotta sitten koin, että Jumala halusi minun lähtevän Lähetysnuorten (YWAM) opetuslapseuskouluun Intiaan, Bungaloon. Lähdin Nepalista Jumalaan turvautuen, taskussani 20 dollaria. Minulla ei ollut vaihtovaatteita eikä hammasharjaa, mutta Jumala piti minusta huolta. Maksoin koulun tekemällä työtä. Käytännön harjoittelun tein Sri Lankassa.
Tällä hetkellä olen työssä lasten parissa Länsi-Intiassa kaupungissa nimeltä Pune. Järjestö, jossa työskentelen, pitää yllä lastenkotia ja auttaa kadulla asuvia lapsia. Jaamme ruokaa ja yritämme auttaa lapsia ja nuoria uuden elämän alkuun, pois rikollisuuteen ja prostituutioon vievältä tieltä.
Minun näkyni, kaipaukseni ja rukoukseni on, että voisin olla evankelista. Haluaisin kertoa hyvää uutista ja johdattaa ihmisiä Kristuksen luokse omalla todistuksellani ja Jumalan sanalla. Varsinkin sellaiset heimot, joissa ei vielä ole kuultu evankeliumia, ovat lähellä sydäntäni. Sekä nuoret! Kansojen tulevaisuus on nuorten käsissä, he voivat kääntää kansansa Kristuksen puoleen.
Pyydänkin teitä Nuotan lukijat, rukoilkaa nuorten puolesta. Rukoilkaa kaikkien kansojen nuorten, nepalilaisten nuorten ja minun puolestani. Yhä useampi nepalilainen nuori on työtön, ja monet heistä ovat jääneet kiinni huumeisiin ja muihin päihteisiin. Rukoillaan heille valoisampaa tulevaisuutta, Jeesuksen tuntemista ja elämän muuttumista.
Haluan muistuttaa meitä kristittyjä nuoria siitä, että meidät on kutsuttu olemaan todistuksena Kristuksesta toisille nuorille.
Pyydän teitä rukoilemaan myös maani puolesta. Nepalissa käydään sisällissotaa, ja paljon ihmisiä on kuollut.
Vuorten sylissä
Kyläni on vuorten, metsien ja purojen ympäröimä. Rakastan Himalajan rinteillä kulkemista. Kiitän Jumalaa hänen kättensä ihmeellisistä teoista. Vuoria katsellessani ajattelen Jumalan voimaa ja suuruutta. Mieleeni muistuvat useasti Psalmin 121 sanat: ”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.”
Teitä siunaten
Nirmal
Kuva Jussi Miettinen
