Vallankäytöllä on nimenä negatiivinen kaiku, mutta joskus kuitenkin joidenkin on pakko asettua toisten yläpuolelle ja käytettävä valtaa. Mutta mikä on hyväksyttävää vallankäyttöä?
Valta? Ensin meidän täytyy sisäistää, mitä kaikkea se pitää sisällään. Pahimmassa tapauksessa äärimmilleen vietynä se tarkoitttaa sitä, että henkilöllä X on oikeus komentaa sinut tekemään jotain todella ikävää, jota et haluaisi tehdä, ja joka voi olla pahimmillaan hengenvaarallista. Moni nuori opiskelija tuntuu ajattelevan, että tähän kategoriaan kuuluvat esimerkiksi ruotsin läksyt ja matematiikan tehtäväkirjan täyttäminen.
Milloin mennään liian pitkälle?
Tämä kysymys jokaisen valtaa käyttävän henkilön tulisi kysyä itseltään vähintään kerran päivässä peilin edessä. Mielestäni liian pitkälle mennään silloin, kun tuotetaan jollekulle fyysistä tai henkistä vahinkoa sekä rikotaan lakia. Vallanpitäjät usein myös säätävät lait, ja lainsäädännön suhteen pitäisin ohjenuorana sitä, että kaiken pitää olla yhteen menevää Raamatun tekstien kanssa. Liian pitkälle menneestä epäonnistuneesta vallankäytöstä näemme hyvät esimerkit esimerkiksi Natsi-Saksassa, ja sen johtajistossa.
Miten tältä sitten vältytään? Pelkkä Raamatun tekstien lukeminen ei riitä. Oletettavasti moni Natsi-johtaja oli eläessään lukenut Raamattua ja todennut, että kyllä siellä käsketään rakastamaan ja olemaan tappamatta. Vastaus piileekin juuri siinä, mitä Raamatussa käsketään. Kaikki mitä teemme, olimme kuinka isossa tehtävässä tahansa, pitää tehdä rakastaen ihmisiä ympärillämme.
Hyvän johtajan ominaisuudet
Hyvällä johtajalla pitää olla rakkaus alaisiinsa, sekä tahto ohjata näitä rakkaudella oikealle tielle. Myös rakkaudella annetut nuhteet kuuluvat toki asiaan, eikä valtaa käyttävä taho saa käyttää rakkautta tekosyynä siihen, miksei sano tai korjaa jotain. Lisäksi pitää tuntea rakkautta ja kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan.
Tämä homma kuitenkin on äärimmäisen vaikeaa. Varsinkin kun valtaa käyttävät tahot usein saavat niskaansa ihmisiä ja tahoja jotka eivät heistä pidä. On vaikeaa rakastaa henkilöä, joka vihaa. Siksi meidän pitääkin usein muistaa Suomen valtaapitäviä rukouksessa, että he muistaisivat säilyttää rakkauden ja oikeudenmukaisuuden. Nämä kaksi kun kulkevat käsi kädessä.
Vaikka me kristittyinä olemme taivaan kansalaisia, niin siitä huolimatta Jeesus jätti meille esimerkin siitä, että esivaltaa on kunnioitettava, ja keisarille on maksettava verot. Lisäksi se, joka alentaa itsensä ylennetään ja toisinpäin. Mielestäni kuitenkaan kenelläkään ei ole oikeutta sortaa toisia. Ikävä kyllä nykyään usein näkee, miten valtaa pitävä taho, niin opettaja kuin presidentti saattaa unohtaa vallan todellisen merkityksen, sen että ohjaa toisia oikealle tielle ja rakastaa alaisiaan. Usein näkee sen, että heikompia sorretaan, ja verta vuodatetaan. Se on niin väärin kuin olla ja osaa. Tältä asialta meidän on varjeltava itseämme, ettemme tulisi ylpeiksi ja rakastaisi itseämme enemmän kuin muita. Ettemme sortaisi ja vuodattaisi viatonta verta.
Suuren johtajan suuret paineet rakastaa
Usein olen myös huomannut, että sitä mukaa kun uskonto potkitaan ulos kuvioista ja evoluutioteoreettiset ”vahvat syö heikot” ja paremmat lajit kehittyy -ajatukset saavat valtaa, lisääntyy myös ihmisten sisäinen kovuus ja lähimmäisen rakkaus tuntuu unohtuvan taka-alalle. Tässä myös asia jonka puolesta pitää rukoilla, ettei meille itsellemme kävisi niin. Ettemme unohtaisi Jumalaa. Että muistaisimme rakkauden ja pitäisimme siitä kiinni. Että luottaisimme Jumalaan, kun on vaikeaa ja antaisimme anteeksi niille jotka ovat meille ilkeitä.
Vallankäyttö ja johtaminen on kuitenkin rankkaa puuhaa, enkä itse haaveile suuren johtajan viitasta, sillä suurella johtohahmolla on suuret paineet rakastaa kaikkia – ja hetkonen?
Eikö minunkin pitäisi luottaa Jumalaan ja lakata pelkäämästä? Eikö Jumala luvannut, että auttaa meitä aina kun sitä pyydämme? Kunhan vain muistamme pyytää? Eikun vaan hymy huuleen ja uutta päivää kohti. Olimme sitten isoja yritysjohtajia tai vaikka sitten vain luokanvalvojia.
Alkuperäinen artikkeli Nuoota 3/2015
Teksti ja kuva Tanya Mihailjuk