Elokuvaohjaaja Klaus Härö on työssään oppinut kuuntelemaan toisten mielipiteitä ja näkemyksiä. Sillä tavalla syntyy parempia elokuvia.
Elokuvaohjaaja Klaus Härö on tänä talvena ollut paljon esillä lehdissä ja uutisissa. Tammikuussa hänelle myönnettiin Luterilaisen Kulttuurin Säätiön tunnustuspalkinto. Virossa kuvattu Miekkailija-elokuva saa ensi-iltansa 13. maaliskuuta. Härö ei halua suurennella suosiotaan.– Ohjaajan ammatissa ei ole mitään glamouria. Yhden kuukauden kuuluisuus kuuluu siihen.
Työ vaatii pitkää pinnaa
Porvoossa kasvanut Härö kertoo olleensa suuri elokuvan ystävä 12–13-vuotiaasta asti. Hän oli nörttipoika, joka kuunteli klassista musiikkia ja istui elokuvateatterin aulassa mainoselokuvia katsellen. Kokonaisia elokuvia hän pääsi näkemään harvoin. Hän oli hyvin nuori, eikä heillä kotona ollut videonauhuria.
– Oli kova hinku päästä edes näkemään elokuvia. Jos meille olisi tullut ne videot, en varmaan olisi tässä ammatissa. Hinku pysyi elossa sillä, että ne olivat vaikeasti saatavilla.
Härö selittää, että ohjaajan työ on jatkuvaa odottamista ja vaatii pitkää pinnaa. Siitä, kun hän lukee käsikirjoituksen ensimmäisen kerran, menee vähintään kaksi tai kolme vuotta siihen, kun valmis elokuva on teattereissa.
– Kuin kävelisi ylös pitkää mäkeä, ja näköalapaikka on vasta tuolla huipulla, hän kuvailee.Lukion kynnyksellä Härö teki itsekin lyhytelokuvia yhden kaverinsa kanssa. Opo kehotti häntä harkitsemaan sellaista vaihtoehtoa, että elokuva olisi vain harrastus. Härön korvissa moinen ehdotus kaikui loukkaavana. Muita vaihtoehtoja ei ollut.
Armo yllätti ponnistelijan
Härö kiinnostui uskonasioista rippikoulun jälkeen. Nuori mies luki ahkerasti Raamattua ja halusi tosissaan elää Jumalan sanan mukaista elämää. Kerta toisensa perään hän teki vakaan päätöksen elää oikein – ja pettyi joka kerta. Aamulla tehty päätös, että tänään en ajattele kenestäkään mitään pahaa, kaatui parissa tunnissa.
– Muutto pois kotoa lukion jälkeen tuntui vain lisäävän kristittynä elämisen vaikeuskerrointa. Tukena ei ollut enää kotiseurakunnan nuortenryhmää.
– Pyristelin ja pinnistelin yksin. Mitä enemmän yritin, sitä syvemmälle vaivuin.
Härö päätteli, että Jumala oli antanut hänelle lukion ajaksi jonkinlaisen kolmen vuoden kokelasajan, mutta jatkuvien epäonnistumisten jälkeen Jumala oli luopunut hänestä. Armon aika oli ohi.
Sitten Härö sai käsiinsä C. O. Roseniuksen kirjan, jossa oli suorapuheista opetusta armosta roomalaiskirjeen pohjalta. Kirjan mukaan ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa. Hän voi itse yrittää tehdä kaiken oikein tai hyväksyä sen, että Kristus on tehnyt kaiken hänen puolestaan.
– Joko Jeesuksen ristinkuolema oli vain ylvästä teatteria, tai sitten hän todella kuoli siinä sun syntiesi tähden. Eikä vain menneiden ja nykyisten syntien, vaan myös tulevien, Härö oivalsi.
Omien tekojen tie oli jo nähty. Nyt valinta oli selvä:
– Jos mä saan turvautua Kristukseen, tottakai! Mä olin ollut pääosassa, eikä Kristus. Nyt Kristus on pääosassa. Rakastan Jumalan lakia. Kun kaadun, saan nousta ja tulla takaisin.
Pahamaineinen muistivihko
Täydelliseen suoritukseen pyrkiminen näkyi myös Härön opinnoissa. Hän opiskeli elokuvaohjausta Taideteollisessa korkeakoulussa (nyk. Aalto-yliopisto) Helsingissä. Kun koulussa tehtiin lyhytelokuvia, hän halusi ohjaajana pitää kaikki langat tiukasti käsissään. Perheen ainoana lapsena hän oli tottunut pitämään päänsä ja ottamaan itselleen kunnian hyvistä ideoista.
Härö kertoo kuulleensa jälkeenpäin, että opiskelukaverit olivat naureskelleet hänen tavalleen kävellä muistivihko kädessä jakamassa täsmällisiä ohjeita näyttelijöille ja työryhmälle.
– Kaverit nauroivat selän takana, että me poltetaan ne paperit.
Härön ensimmäinen pitkä elokuva kuvattiin Ruotsissa. Joka kerta, kun ohjaaja matkusti kuvauspaikalle, aikataulu oli tiukka. Hän halusi, että kaikki tapahtuu hänen valmiiksi laatimansa suunnitelman mukaan. Ruotsalaisessa kulttuurissa muiden jyrääminen ei onnistunutkaan. Siellä haluttiin kuulla useampia mielipiteitä.
– Ruotsalaiset ovat keskustelevampia. Aina kysytään: ”Onko tämä idea hyvä?”Nykyisin Härö kyllä edelleen raapustaa suunnitelmansa muistivihkoon, mutta paperit saavat jäädä autoon. Hänen on ollut pakko myöntää, että ohjaaja ei mitenkään pysty kontrolloimaan kaikkea.
Elokuvan tekeminen on ryhmätyötä. Mukana on näyttelijöitä, kuvaajia, lavastajia, käsikirjoittajia ja muita ammattilaisia.
– Kaikki ovat oman alansa erikoisosaajia. On pitänyt opetella sanomaan: ”En mä tiedä, ehdota sinä!” Enää ei kiinnosta, kenen joku idea oli, vaan tuliko elokuvasta hyvä.
Pohdintaa johtajuudesta
Anna Heinämaan käsikirjoittama Miekkailija on Härön viides pitkä elokuva. Se on kertomus opettajasta ja hänen oppilaistaan. Tapahtumat sijoittuvat Neuvostoliiton aikaiseen Viroon, jossa kommunistipuolue valvoi kaikkea ja ihmisten välillä vallitsi yleinen epäluottamus. Härö kuvailee elokuvan juonta:
– Puolueystävällinen rehtori vainoaa päähenkilöä ja lähtee selvittämään tämän taustaa. Rehtori haluaa taata omaa asemaansa sillä, että saatetaan muut pinteeseen. Se on huonoa johtajuutta.
Lyhytnäköistä toimintaa ja oman selustan turvaamista on myös elokuva-alalla. Valinnat tehdään sen perusteella, minkä ajatellaan miellyttävän tiettyjä tahoja. Esimerkiksi mainosfilmejä tehdessään Härö on huomannut, että ekologisten arvojen korostaminen on muodostunut mainostajille pakolliseksi ohjenuoraksi. Hänen mielestään se on ulkokultaisuutta:
– Kaikki tunnustavat sitä suullaan eivätkä kuitenkaan usko siihen.
– Myös seurakunnissa mennään pahasti harhaan, jos asioita tehdään vaikkapa sen perusteella, millaisen maineen se tuo lehdistön silmissä, Härö sanoo. Kristityn tulee tehdä Jumalalta saamansa tehtävä välittämättä siitä, miltä se toisten silmissä näyttää – tai edes siitä, näkeekö kukaan. Raamatussakaan suuret johtajat eivät saaneet ymmärrystä tekemisilleen.
– Uskottavuus on ikävä sana. Entä jos Mooses olisi kysynyt: onko tämä uskottavaa, että vien kansan pois Egyptistä?
Teksti Hanna Pekkanen, kuva Sini Myllyniemi
Paras tapa lukea Nuottaa on tilata se suoraan kotiin. Tilaa nyt Nuotta itsellesi tilauspalvelusta!