Nuotan uuden joulukalenterin 22. luukku
(Katso edellinen osa tästä!)
Vanha, huonokuntoinen linja-auto pysähtyi pienelle pysäkille käytössä kuluneen tien varrella. Yksi matkustaja astui sisään samalla, kun viisi tuli ulos. Kolme näistä viidestä jatkoi matkaansa omille teilleen, mutta kaksi viimeksi poistunutta jäivät seisomaan niille sijoilleen. Bussi lähti. Hetken aikaa kumpikin seisoi paikallaan. Sitten tytön katse kääntyi alaviistoon, ja hän kertoi sen:
“Niit viestejä tulee nykyään tiheämmin.”
“Kuinka tiheästi?”, poika kysyi. Pojalla oli hiekanvärinen tukka, ja hän oli tyttöä pidempi enemmän kuin päänsä verran. Tytöllä oli mustat hiukset ja hän oli pukeutunut ajankohtaan nähden liian heikosti, eivätkä vaatekappaleiden värit sopineet erityisemmin yhteen.
“Joka aamu ja iltapäivällä kans.” vastasi tyttö pojan kysymykseen.
“Onks niitte viestien sävy muuttunu?”
“On, Luukas. Aina vaa pahempaa päin. Kato vaikka.”
Poika luki hiljaa mielessään tytön matkapuhelimeen viimeksi tulleen viestin.
“Siun elämä riippuu siitä pyyätkö anteeks ja tuutko takas porukkaan. ME EI LEIKITÄ”
“Vilja,” sanoi Luukas kääntäen tytön kasvot hellästi omiin kasvoihinsa päin. “kerro äitilles, jooko. Se voi ehkä auttaa.”
“Auttaa? Ei se jaksa enään kuunnella näit juttui. Äiti kiels miuta olemasta missää tekemisissä niitte kans, mut mie en kuunnellu. Se särki äitin sydämen.”
“Sitä enemmä siun äiti haluu kuulla, että sie oot eronnu siitä joukosta.” huomautti Luukas.
“Ja että mie kuolen muutaman päivän päästä?” Kysyi Vilja melko kiukkuisesti ja hyvin retorisesti.
“Jos sie… menetät henkes, nii eikö sillonki siun äiti saa tietää siitä… vähä liia myöhään vaan.”
Vilja oli hiljaa.
“Vilja.” sanoi luukas kyynel silmäkulmassaan. “Mie pelkään siun puolesta. Anna äitis suojella siuta. Sie et saa tapattaa itteäs.”
“Mie tapatin itteni jo sillo ku liityin siihen kummajaiskerhoon, Se ei auta yhtää, ett sie rupeet tunteelliseks ja anelet miut kertomaan! Se on vaan ajan kysymys, Luukas!” latasi Vilja ja juoksi pois.
Luukas jäi ihmettelemään, mitä pahaa hän oli tehnyt. Hän mietti myös, miksei vieläkään ollut onnistunut kertomaan Viljalle Parhaasta Ystävästään. Luukaksen seistessä siinä ensilumi alkoi laskeutumaan. Oli perjantai ja toinen adventti lähestyi.
Äiti
Sunnuntaiaamu saapui hämäränä ja hiljaisena. Vilja oli pakannut tärkeimmät tavaransa pieneen kassiin. Hän lähtisi luvatta Henri-enon ja Alli-tädin luo. He olivat ymmärtäväisempiä, kuin oma äiti. Vilja hiipi hiljaa ulos huoneestaan. Olohuoneen poikki kulkiessaan hän huomasi, että äiti oli taas nukahtanut sohvalle. Niin hän oli tehnyt usein sen jälkeen, kun isä oli lähtenyt.
Vilja laittoi kengät jalkaansa, veti pusakan yllensä ja avasi oven niin varovaisesti, kuin suinkin. Pian hän oli ulkona, ja käveli kohti bussipysäkkiä. Hänellä oli hyvin aikaa ennen päivän ensimmäistä linja-autoa, mutta siihen oli ehdittävä, jos mieli ennen iltaa lähteä.
Kävellessään lähes valottoman taivaan alla Vilja vilkuili ympärilleen. Tytöstä tuntui koko ajan, että joku seurasi häntä. Siltä hänestä oli tuntunut joka päivä jo pitkään. Kunpa Vilja olisi yhä voinut luottaa siihen, että vanhemmat suojelivat häntä. Kunpa hän olisi voinut ajatella, että kun iso ja vahva isä oli vierellä, mitään pahaa ei voinut tapahtua. Viljan mieleen piirtyi kuva äidistä, jonka hän tiesi nukkuvan olohuoneen sohvalla.
Miks isin piti lähteä? Vilja mietti murheellisena. Äitikää ei oo enää entisensä. Se on ensin ylisuojeleva, ja sitten, kun mie teen oikeesti jonkin virheen, ei se puhu asiasta enää mitään. Mie en ymmärrä. Vilja potki soraa suutuksissaan. Ku isi soitti sille viimisen kerran, äiti kysy vaan, ett miksei se ollu kertonu ongelmastaan sille heti alussa. Mikä isin ongelma muka ees oli ollu?
Sitten Vilja muisti jotakin, minkä hän oli työntänyt mielensä viimeiseen sopukkaan: hän oli kerran kuullut isänsä salaa puhuvan puhelimeen. Isä oli sanonut jollekulle toisessa päässä, ettei tiennyt edes halusiko hän enää kuulua Valon vihaajiin.
Juuri Valon vihaajiin oli Viljakin myöhemmin liittynyt ja juuri niistä hän pyristeli nyt eroon, kuin kala, joka on juuri liian iso päästäkseen läpi verkonsilmästä. Nyt Viljan äiti oli siis menettämässä kaksi perheenjäsentään samalle ihmisjoukolle. Viljan isä oli myös tehnyt samalla tavoin, kuin Vilja oli itse tekemässä: lähtenyt sanomatta sanaakaan. Ja juuri tätä Viljan äiti saattoi kokemuksensa perusteella odottaa tyttäreltään, ja juuri se satutti äitiä eniten. Vilja yritti kovettaa sydämensä, mutta kävellessään eteenpäin hän näki mielikuvan sohvalla nukkuvasta äidistään yhä selkeämpänä ja selkeämpänä. Sitten hänen ajatuksensa siirtyivät hetkeen, jona äiti heräisi yksin hiljaisessa talossa.
Auringon ensisäteet valaisivat Viljan äidin – Ennin – kasvoja ja herättelivät häntä. Hän oli taas itkenyt itsensä uneen, eikä uni ollut ollut muutenkaan hyvä. Hämärässä, kullanhohtoisessa valossa hän näki ainoan lapsensa kasvot. Tyttö istui siinä sohvan vierellä. Tytön katse oli katuva ja ehkä hieman pelokaskin.
“Äiti,” Vilja sanoi. “Miulle on käymässä samalla tavalla, ku isille.”
“Ei hätää.” sanoi äiti ja halasi tytärtään. “Mie suojelen sinuu, eikä kukaan enää revi meidän perhettä hajalle.”.
Sanat olivat olleet vähissä jo kauan, mutta nyt, kun Vilja ja äiti puhuivat tästä kaikesta, niitä tuli pikku hiljaa uusia, ja menneisyys, nykyisyys ja mahdollinen tulevaisuuskin alkoivat avautua uudella tavalla.
Tarina jatkuu…