Kuvittele tilanne, jossa täysi sali katsoo sinua, kun mokaat ihan kunnolla. Eikö tunnukin kamalalta? Siitä voi kuitenkin selvitä, tässä yksi esimerkki elämästä.
Teksti Juho Ylitalo | Kuva faithie
”Hyyy-vääää iltaa, hyyy-väää iltaa, itse kullekin säädylle!”
Niin se raikui kuuluvasti koulumme juhlasalissa. Olin kuudennella luokalla, kun musiikinopettajamme halusi joulujuhlaan Tiernapojat – tuon hämmentävän joulunäytelmän, jossa muistellaan niin Jeesuksen syntymää kuin Venäjän keisariakin. Niinpä hän kokosi syksyn mittaan muutaman laulutaitoisen yksilön näytelmäharjoituksiin. Minä olin yksi heistä.
Tässä vaiheessa lienee syytä hieman kerrata Tiernapoikien historiaa. Tuon näytelmän perinne ulottuu jo keskiajalle, mutta ensimmäiset suomenkieliset maininnat siitä ovat 1800-luvulta. Välillä näytelmä on kielletty rienauksena, välillä taas sitä on esitetty niin paljon, että eri tiernapoikajengeillä on ollut käsirysyä alueistaan. Nykyään tuota vuosisataista perinnenäytelmää pidetään suuressa arvossa.
Näytelmään kuuluu valtansa menettämistä pelkäävä kuningas Herodes, alistunut murjaanien kuningas, Herodesta palveleva Knihti sekä tähteään pyörittelevä, taivaallinen sanansaattaja Mänkki. Minulle oli langennut Knihdin osa.
Kirkkaat kohdevalot osuivat meihin, kun lauloimme lavalla monisatapäisen yleisön edessä. Olimme harjoitelleet vuorosanamme niin hyvin ulkoa, että muistan ne yhä edelleen. Musiikinopettaja säesti meitä pianolla. Yleisön jakamaton huomio oli meidän. Esitys rullasi eteenpäin kuin omalla painollaan.
“Häpeän puna levisi kasvoilleni. Mutta sitten koko sali repesi nauruun.”
Lähes jokaisessa näytelmässä, elokuvassa tai musiikkikappaleessa käytetään niin sanottua ajallista kultaista leikkausta. Se tarkoittaa, että kun kaksi kolmasosaa esityksestä on kulunut, tapahtuu jotain yllättävää – esimerkiksi päähenkilö saa eteensä pahan haasteen tai biisi etenee vimmaiseen C-osaan. Tässä kohtaa tunnelma aina tiivistyy.
Tulkitsisin Tiernapoikien kultaisen leikkauksen tulevan kohdassa, jossa Knihti (eli minä) lähtee Herodeksen käskystä surmaamaan Betlehemin vastasyntyneet pojat. Knihdin suorittaessa operaatiotaan muu ryhmä laulaa ylistystä keisari Aleksanteri II:lle. Teimme kuitenkin tässä kohtaa muutoksen vanhaan traditioon ja ohitimme tuon oudon ylistyslaulun – mitä turhia sitä nyt itsenäisessä Suomessa laulelemaan. Palasin siis lavalle lähes saman tien sieltä lähdettyäni.
Lavalle vievät kolme porrasta (jotka taisivat olla muulloin käytössä aerobic-penkkeinä) olivat kuitenkin saaneet illan aikana osakseen paljon trafiikkia. Niinkin paljon, että ne olivat tässä kohtaa ohjelmaa jo osittain lavan alla. Huomasin tämän vasta astuessani kolmatta askelta; tasapaino petti ja mätkähdin suoraan lavalle vaaka-asentoon.
Häpeän puna levisi kasvoilleni. Muut näyttelijät ja yleisö olivat aivan vaiti vain pienen hetken ajan, mutta sitten koko sali repesi nauruun. Eikä siitä naurusta meinannut tulla loppua koko esityksen aikana, ainakaan meidän näyttelijöiden osalta. Myöhemmin saimme kehuja siitä, kuinka ”tiernapojat eivät ole koskaan olleet näin hauskoja” ja että ”sisääntulo lavalle oli varsin näyttävä.”
Se oli ilmeisesti parasta tilannekomiikkaa mitä voin koskaan tehdä. Ja senkin tein vahingossa. Moka todellakin on lahja.