Millainen oli Suomen kristillinen kenttä 100 vuotta sitten


Millaista kristillisyys Suomessa oli, kun olimme vielä Venäjän vallan alaisina? Miten se eroaa nykypäivästä? Professori Kaarlo Arffman vastaa.

Teksti Ilona Valkeajoki
Kuva pexels.com

Nykypäivän Suomessa kristittynä oleminen on hyvinkin laaja käsite. Suomalaisena kristittynä voit vapaasti kuulua esimerkiksi katoliseen kirkkoon, olla körttiläisen herätysliikkeen jäsen tai kuulua vaikkapa vapaakirkkoon tai muuhun kristilliseen suuntaukseen. Pallo on sinulla.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 72,0 prosenttia, ortodoksiseen tai muuhun kirkkoon 2,7 prosenttia ja väestörekisteriin tai tuntemattomaan kirkkoon tai uskontokuntaan 25,3 prosenttia väestöstä. Sata vuotta sitten tilanne oli kuitenkin täysin toisenlainen. Vuonna 1900 evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului jopa 98,1 prosenttia väestöstä, kun samalla väestörekisteriin tai tuntemattomiin suuntauksiin ei kuulunut ketään.

Miksi näin? Tähän vastasi Nuotalle tarkemmin Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman haastattelussaan.

460x60v1

Mahdollisuuksia ja rajoja

1900-luvun alun Suomi oli Venäjän vallan alla toimiva vahvasti kristillinen autonomia ja jokaisen suomalaisen tuli kuulua evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

– Sata vuotta sitten Suomi oli tunnustuksellinen maa, jossa evankelis-luterilaisuus oli velvoitettu perustuslaissa, kertoo Arffman.

Evankelis-luterilaisuus oli velvoitettu perustuslaissa.

Ortodoksinen ja katolinen kirkko esiintyivät Suomessa tuolloinkin, mutta niillä ei ollut mitään laillista pohjaa ja ne olivat hieman epämääräisiä yhteisöjä. Arffman kuitenkin lisää, että vuonna 1889 tuli voimaan eriuskoislaki, joka antoi luvan perustaa evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi myös muita protestanttisia kirkkokuntia. Tämän myötä syntyi muun muassa baptistiyhdyskunta sekä metodistikirkko, joille annettiin esimerkiksi oikeus perustaa oma jäsenrekisterinsä ja haudata jäseniään.

Evankelis-luterilaisen kirkon sisällä esiintyi lisäksi tuolloin tuore ilmiö, herätysliikkeet, kuten evankelisuus ja lestadiolaisuus, jotka vetivät paljonkin kirkon jäseniä puoleensa.

– Kirkossa kuitenkin pysyttiin, sillä siitä ei voinut erota, mainitsee Arffman.

Oliko mahdollista olla muuta kuin kristitty?

Kristinuskolla ei ollut juurikaan kilpailevia uskontokuntia viime vuosisadan alussa. Venäjältä oli rantautunut lähinnä juutalaisia sekä tataareja, jotka olivat muslimeja. Näiden uskontojen kohdalla oli epäselvää. miten ne saivat Suomessa olla. Kaikki olivat periaatteessa kristittyjä.

– Suomalaiseen ilmapiiriin kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluminen, eikä kirkosta ollut mahdollista erota tai olla uskonnoton, Arffman selostaa.

Kirkosta ei ollut mahdollista erota tai olla uskonnoton.

Tätä ilmiötä kuitenkin selittää esimerkiksi se, että tuolloin ei ollut nykyaikaista väestörekisteriä, vaan kaikki kuuluivat kirkonkirjoihin. Kirkossa käytiin tuohon aikaan paljon enemmän kuin nykyään ja arki-iltoina saatettiin käydä vielä herätysliikkeiden kokouksissa.

Kirkkoa kohtaan oli asetettu kuitenkin samaan aikaan kritiikkiä. Tätä esiintyi etenkin kaupungeissa, joissa haluttiin pois kristinuskosta ja muutosta vallitsevaan tilaan.

– Nykypäivän tilanne on rauhan tyyssija siihen verrattuna, miten kirkkoa tuolloin röykytettiin, lisää vielä Arffman.

Ja niinhän se on. Vaikka 100 vuotta sitten oli kristityille annettu myöskin jonkin verran valinnanvapautta, onnea on se, miten rikkaaksi ja mahdollistavaksi Suomen kristinuskon kenttä on ajan saatossa muovaantunut.

Kaarlo Arffman on vuonna 1950 syntynyt Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori, joka on perehtynyt protestantismin sekä reformaation historiaan. Hän on pääosin Keski-Euroopan reformaation tutkija, mutta on tehnyt jonkin verran tutkimusta myös Suomen reformaatiosta. Hän on työskennellyt aikoinaan pappina Outokummussa sekä Ristijärvellä, mutta on sittemmin ollut tutkijana ja opettajana yliopistossa.

460x60v1