Kuolemanpelon maasta armon valtakuntaan


 

Kun kotimaastaan vaarojen halki paennut Elias* astui ensimmäistä kertaa kirkkoon, hän oli kokenut ja nähnyt enemmän kuin useimmat suomalaiset. Paras oli kuitenkin vasta tulossa.

Teksti Lassi Peltomaa | Kuvat Lassi Peltomaa

Eliaksesta saa helposti sen ensivaikutelman, että hänen elämänsä on mallillaan. Hän on ahkera, nöyrä ja palveluhenkinen aikuinen mies. Hän tulee kuitenkin maasta, jossa asiat ovat kamalalla tolalla.
– Jaoin sosiaalisessa mediassa päivittäin kaduilla tapahtuvasta tappamisesta. Ihmisiä tapettiin suoraan, päivittäin, julkisesti. Ketkä heitä tappoivat? Samaan aikaan kukaan ei tiennyt ja kaikki tiesivät, ketkä olivat vastuussa.
Elias mainitsee armeijan, maan hallituksen ja radikaalit islamistiryhmät.

Elias ymmärsi, että hänenkin henkensä oli vaarassa. Monien muiden maansa miesten tavoin, hän kätki perheensä turvalliseen paikkaan.
– Piileskelin noin kuukauden. Sitten sain ystäväni avulla hankittua liput, joiden avulla pakenin Turkkiin. Matka turkin kautta kesti 2-3 päivää. Sieltä kuljin Kreikkaan ja sitten Suomeen.

468x60v2

”Ihmisiä tapettiin suoraan, päivittäin, julkisesti. Samaan aikaan kukaan ei tiennyt ja kaikki tiesivät, ketkä olivat vastuussa.”

Yksin vieraalla maalla

– Lähteminen ei ollut helppoa, koska jouduin jättämään perheeni taakseni, Elias kertoo. Vaikka hänestä näkee selvästi, että hän tuntee surua puhuessaan asiasta, hän kykenee sanomaan asiansa selkeästi ja ilman nyyhkytyksiä. Yksi hänen lapsistaan on syntynyt vasta hänen pakonsa jälkeen.
– Hän ei siis tunne minua. Hän ei tunnistaisi minua, eikä hän voi sanoa minulle “isi”.

Kun kysyn häneltä miltä ero perheestä tuntuu, hän kertoo varsin yksiselitteisesti, ettei sitä surua, jota hän kokee voi kuvata sanoilla.
– En voisi kuvata sitä, vaikka käyttäisin asiaan koko päivän. Se ei ole sanottavissa – se on vain tunnettavissa.

Aluksi oli vaikea sopeutua uuteen kulttuuriin. Elias on kuitenkin jo “normalisoitunut”, mutta jos hän saa perheensä tänne, heillä tulee olemaan kova työ. Ikävä, pelko ja ahdistus ovat kuitenkin kaikki Jumalan lahjoittamia tunteita, ja Jumala voi käyttää niitä myös hyvään tarkoitukseen. Eliaksen kohdalla ainakin yksi hyvä tarkoitus ahdistuksen keskellä on nykyään ilmiselvä.

Muukalaisena muukalaisten joukossa

Elias tiesi, että hänen oli tehtävä ahdistukselleen jotakin. Hän nukkui huonosti ja eli pelossa. Hän ei onneksi tehnyt asioille vain jotakin, vaan juuri sen mitä piti. Nähdessään kerran kirkon oven olevan auki, Elias yksinkertaisesti astui siitä sisään.

– Tärkeitä tekoja ei suunnitella. Ne tehdään, Elias painottaa. Elias sai tietää, että Kristus yksin on kykenevä lahjoittamaan todellisen rauhan – rauhan, joka Eliakselta oli puuttunut niin kauan. Vain Jumala voi maksaa kaikkien maailman ihmisten synnit.

Aluksi eräs ystävä tulkkasi Eliakselle sen, mitä kirkossa puhuttiin, mutta ystävä kehotti häntä etsimään itselleen kansainvälisen uskovien yhteyden. Elias tuli oppilaaksi pastori Richard Ondichon maahanmuuttajille suunnattuun rippikouluun. Oppimista oli paljon. Oli kuin olisi opetellut uutta kieltä. – Nyt pystyisin antamaan anteeksi, vaikka joku tappaisi minut. Ennen en tiennyt sellaista mahdollisuutta olevankaan. Olin kuullut vain kostosta: kotimaani on täynnä sitä.

*Nimi muutettu

 

 

468x60v3