Katri Vainionpää oli aina tunnettu pitkistä ruskeista hiuksistaan. Ylioppilasjuhlien jälkeen hän leikkautti hiuksensa lyhyiksi, uuden alun merkkinä. Isojoen tapahtumat saivat jäädä taakse — muttei ihan kaikki. Kotiseurakunnassa oli jotain korvaamatonta. Siellä hänet oli rakastettu Jeesuksen omaksi.
Teksti Juha Heinonen
Kuvat Mirjami Varpelaide
Mustat pilvet alkoivat kerääntyä Katri Vainionpään elämään, kun Katri tuli seiskaluokalle. Kasiluokan pojat saivat nimittäin tietoonsa, että Katri oli ihastunut heidän luokkakaveriinsa, ja sekös antoi aihetta nimittelylle. Katria alettiin sanoa Stalkkeriksi, ja pahaksi onneksi ihastuksen kohdekin oli hiljaa hyväksyen mukana kiusaamisessa.
Vaikka Katri ei ollut tehnyt mitään, mistä häntä syytettiin ja kiusattiin, häni ei puolustellut itseään kiusaajien edessä.
– Olin hiljaa, koska eihän vuotta vanhemmille, pelottaville pojille uskaltanut sanoa mitään.
KiVan koulun pimeä puoli
Katri oli asunut Etelä-Pohjanmaan Isojoella koko elämänsä, ja hänen koulussaan oli käytössä KiVa Koulu -systeemi. Systeemin mukaisesti opettaja kutsui Katrin ja kiusaajat yhteiseen neuvottelupöytään.
Neuvottelulla oli kuitenkin ikävät seuraukset. KiVa-keskustelun lopputuloksena poikien piti kyllä pyytää Katrilta anteeksi, mutta tuo anteeksipyyntö tarkoitti vain tietynlaista sodanjulistusta. Enää ei kiusaaminen pysynyt vain koulun sisällä. Kun Katri törmäsi poikiin Isojoen nuortentiloissa Nuopparilla tai sattumalta jossain kylällä, hän sai tuntea ivaavat sanat nahoissaan.
“Kiusaaminen, jatkuva kuittailu ja juoruilevat valheet romahduttivat Katrin itsetunnon.”
Kiusaaminen, jatkuva kuittailu ja juoruilevat valheet romahduttivat Katrin itsetunnon. Hän ajatteli, ettei ansainnut poikaa, johon hän oli ihastunut, eikä liioin ketään muutakaan. Sen sijaan hän koki ansaitsevansa kiusaajilta saamansa kohtelun.
Katri ei puhunut kiusaamisestaan vanhemmilleen eikä muillekaan, ja hänen ainoa pakokeinonsa kiusaamisen tuskasta oli tunteiden tukahduttaminen ja tosiasioiden kieltäminen. Hän pystyi kovettamaan itsensä joksikin aikaa, mutta pian itku voitti. Alkuun Katri kertoo itkeneensä ihan poikien nähdenkin, mutta myöhemmin itku tuli aina salassa ja hiljaa. Itsetunto romuna ei ollut paukkuja luoda uusia ystävyyssuhteitakaan. Katrin kaverit tiedostivat kiusaamisen, mutta oman nahkansa takia kukaan ei puuttunut tilanteeseen.
Helpotusta ei ollut näkyvissä niin kauan kuin pojat olivat koulussa, eli Katrin kasiluokan loppuun asti.
Kiintopisteenä Kellari
Kun ysiluokka alkoi, Katri luuli tilanteen helpottavan – mutta turhaan. Kylässä, jossa kaikki tuntevat kaikki, olivat pojat niin omalla luokalla kuin alemmillakin luokilla huomanneet itkevän ja herkän tytön heikon kohdan, ja tätä seikkaa käytettiin julmasti hyväksi.
Kun kiusaaminen jatkui edelleen, alkoivat Katrin elämän kiintopisteeksi tulla Kellarilla pidettävät Isojoen seurakunnan nuortenillat. Katrin riparia edeltävillä tutustumiskäynneillä oli Kellarin porukka tehnyt itsetuntonsa kanssa kellarikerroksessa painivaan tyttöön sellaisen vaikutuksen, että vaikka itse ripari ei Katria juuri puhutellut, alkoi hän käydä seurakunnassa. Nuortenillassa oli ihmisiä, joiden kanssa oli helppo puhua ja nauraa. Ihmisiä, joiden kanssa sai hetkeksi unohtaa sen, mikä oli Kellarin ulkopuolella.
Uutta suuntaa lukiosta
Seurakunnan ohella Katri kävi myös kylällä muiden kavereiden kanssa.
– Yritin pysyä skootterillani serkkuni perässä, joka ajoi traktorilla kylällä rinkiä. Kaikki meillä päin tekevät niin, tyttö naurahtaa.
Katri lähti mukaan seurakunnan isoskoulutukseen, ja siellä myös uskon asiat alkoivat tulla mukaan kuvioihin. Kun kiusaajat olivat kylällä, oli Kellarilla muutenkin mukavampaa viettää aikaa.
Lukioon Katri suuntasi naapurikuntaan Merikarvialle. Helpotus oli suuri, kun Isojoelta tuli mukaan vain kuusi tyyppiä, joista osa oli vanhoja ystäviä peruskoulusta. Pian löytyi uusi hyvä kaveriporukka, pian taas ensimmäisen kerran hyvä ystävä, jolle uskalsi kertoa asioitaan. Tämä ystävyys aukaisi sitä lujaa kuorta, jota oli vuosia rakennettu sydämen ympärille. Vaikka kolmen vuoden piinan jättämiä viiltoja ei niin vain pyyhitty pois, Katri huomasi, että lukiossa hän oli vihdoin vapaa kiusaamisesta.
Muu petti, mutta seurakunta kesti
Seurakunnan isoshommista löytyi myös ensimmäinen poikaystävä. Oli ihmeellistä seurustella, kun tunsi, että kelpaa jollekulle. Seurustelua kesti puoli vuotta, kunnes kaikki päättyi ikävästi tekstiviestillä. Seurustelun loppuminen romahdutti koko maailman, mutta yllättävän nopeasti Katri huomasi olevansa taas jaloillaan. Jotain hyvää oli alkanut tapahtua. Isoin asia oli seurakunta, joka oli muodostunut todella tärkeäksi turvapaikaksi Katrille.
“Katri ymmärsi kuuluvansa kipeyksiensä kanssa Jeesukselle.”
– Seurakunta oli paikka, jossa tärkeää olivat isojokiset kaverit, ja siellä sai olla just niin oma itsensä kuin vain halusi, Katri muistelee.
Lukion kakkosella erään välituntikeskustelun tiimellyksessä Katri huomasi sanovansa kavereilleen, jotka eivät olleet seurakunnassa, että hän on uskossa. Sen ääneen sanominen tuntui hyvältä. Kaikki oli tapahtunut pikkuhiljaa ja vähitellen. Seurakunnan rakkaus ja hyvät eväät siellä olivat saaneet aikaan sen, että Katri ymmärsi kuuluvansa kipeyksiensä kanssa Jeesukselle.
Anteeksiantamisen ihmeellinen voima
Nyt, vuosi lukion loppumisen jälkeen, Katrille on tapahtunut paljon. Hän on oppinut antamaan anteeksi kiusaajilleen. Erityisen hienolta tuntuu, että ikävän kiusaamiskierteen käynnistäneestä tytöstä on tullut seurakunnassa Katrin rakas ystävä, ja hänen kanssaan kiusaamisasiaa on käsitelty oikeasti.
– Kiusaajat eivät yleensä koskaan pyydä anteeksi, mutta mä olen valmis antamaan anteeksi, koska mä olen löytänyt tämän kautta oman paikkani seurakunnassa. Tuskin olisin jäänyt seurakuntaan, ellei mua olisi kiusattu. En olisi tarvinnut pakopaikkaa, Katri selittää.
– Seurakunnassa suurin löytö oli sen tajuaminen, että Jumala on antanut meille niin paljon anteeksi, niin miksei me annettaisi anteeksi niille, jotka ovat meitä loukanneet, toteaa tyttö hiljaa.
“Mä olen valmis antamaan anteeksi.”
Anteeksi antaminen on ollut avain kiusaamisen käsittelyyn jälkeenpäin. Nykyään Katri uskaltaakin näyttää tunteensa reilusti, ja hersyvä nauru tulee ilmaan pakottamatta. Mutta matka jatkuu yhä.
– Viimeisen parin vuoden aikana olen alkanut taas pikku hiljaa uskoa siihen, että mä olenkin ihan kaunis. Olen opetellut muutenkin luottamaan itseeni ja omaan osaamiseeni. Tietyissä tilanteissa meinaa paniikki iskeä, että kohta joku tulee ja lyttää taas, mutta noita hetkiä on aina vaan harvemmin, Katri kuvaa.
– Parasta on, että armon takia kelpaan Jumalalle just tällaisena. Nykyään tuntuu hyvältä, kun seurakunnassa pyydetään kantamaan vastuuta ja muhun luotetaan.
Unelmana turvapaikan kierrätys
Katrin unelma olisi toimia kirkon nuorisotyönohjaajana seurakunnassa. Mennyt vuosi kului Karkun evankelisella opistolla nuorisotyölinjalla asioita kelaillen ja käytännön nuorisotyöhön tutustuen.
– Haluaisin auttaa muita ja luoda omalla paikallani muille vastaavan turvapaikan, jonka itse seurakunnassa sain.
Kolme vuotta kiusaamishelvetissä oli älyttömän pitkä aika. Tänään Katri on kuitenkin varma, että noilla vuosilla oli oma tarkoituksensa.
– Ilman niitä vuosia en nyt istuisi tässä ja miettisi tulevaisuutta niin kun nyt mietin, enkä osaisi pyytää apua Jumalalta. En osaisi turvata armoon, toteaa punahiuksinen tyttö uuden elämänvaiheen edessä.
Kuka?
Katri Vainionpää
Ikä: 20
Kotipaikkakunta: Isojoki
Opiskeluala: Yhteisöpedagogi opiskelija (1. vuosi)
Harrastukset: Kirjoittaminen, lukeminen, elokuvat
Lempiraamatunkohta
Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän antaa minulle toivon. Hän on kallio, hän on minun pelastukseni, hän on linnani, minä en horju. Jumalassa on pelastukseni ja kunniani. Hän on luja kallio, hänessä on turvani. Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa! Jumala on turvamme. (Ps. 62:6-9)