Ruotsiin muutto korona-aikana on muistuttanut, että kipu ja Kristuksen kirkkaus kulkevat käsi kädessä.
Heippa, isot halaukset Ruotsista. Muutin Uppsalaan opiskelemaan Globaalin terveyden maisteriopintoja elokuussa. Mieli täynnä haaveita ja innostusta pakkasin täällä tarvitsemani maallisen omaisuuden muutamaan laatikkoon.
”Oletko jo löytänyt seurakunnan Ruotsista?” minulta kysytään. Harmikseni joudun vastaamaan, että en ole. Ne asiat, jotka Suomessa ja ennen pandemiaa tuntuivat itsestään selviltä, tuntuvat nyt kaukaisilta. Se fiilis, kun hyppii eturivissä Maata Näkyvissä -festareilla tai kun pääsee ehtoolliselle ja kun kuulee, että synnit on anteeksi saatu. Suunnitelmani Uppsalassa eivät olekaan menneet, kuten olin toivonut.
Jumalan suunnitelma ei aina tarkoita, että asiat menevät helposti ja kivuttomasti. Kipu ja Kristuksen kirkkaus kulkevat monesti käsi kädessä. Opinnoissani käsitellään surullisia ja epäoikeudenmukaisia asioita ympäri maailmaa, kuten lapsikuolleisuutta, nälänhätää ja väkivallan uhreja. Lukiessani maailman epäkohdista ja haasteista, joita lapset ja aikuiset kohtaavat päivittäin, olen pyyhkinyt kyyneliä poskiltani – onko maailmassa olemassa toivoa?
”Jumalan suunnitelma ei aina tarkoita, että asiat menevät helposti ja kivuttomasti.” – opiskelija Sanni Halme
Toivottomimpinakin hetkinä, ja erityisesti silloin, Jumala toimii ja vaikuttaa. Roomalaiskirjeen kahdeksannessa luvussa puhutaan, voivatko tuska, ahdistus, nälkä tai vaara erottaa meidät Jumalan rakkaudesta. Koronan, nälänhädän ja vainon keskellä Jumala antaa meille jokaiselle toivoa – riippumatta siitä, missä me asutaan. Sillä mikään nykyinen, tuleva, eikä edes isoimmat maailman epäkohdat voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.
Kirjoittaja asuu ja opiskelee Ruotsin Uppsalassa.
Teksti Sanni Halme | Kuva Unsplash
Lue myös: »nuotta.com/kirjeitaafrikasta