Heinäkuun keskellä on hyvä fiilistellä gospelmuistoja. Viime joulukuussa Juhani Tikkanen ajoi keikalle harvinaisen lyhyen matkan kokeakseen tavallisen ison määrän keikkatunteiden kirjoa.
Teksti Juhani Tikkanen | Kuva Juhani Tikkanen ja Lauri Heikkilä
7.12.2019, klo 14
Illan keikka on Helsingissä, nykyisessä kotikaupungissani. Voin käydä suihkussa, pakata soittimet ja tarvikkeet autoon ja ajaa vain vartin keikkapaikalle. Helsingin ytimessä keikkailuun liittyy tosin pari nihkeää yksityiskohtaa. Tiet ovat kapeita ja ruuhkaisia, pysäköinti kadunvarteen maksaa 12€ kolmelta tunnilta ja roudaus on helposti parin korttelin mittainen. Nämä vastoinkäymiset ovat kuitenkin pieniä sivuseikkoja, ja niihin, niin kuin kaikkiin muihinkin stressaaviin tekijöihin, pitää valmistautua etukäteen kunnon levolla.
Klo 15
Tulin hyvissä ajoin kirkolle. Kirkko on kauniina, tästä tulee mukava ilta! Ehdin pystyttämään levypöydän hienosti ennen tsekkiä. Moikkaan lavalla harjoittelevat Maksetut viulut, äänimies Janin sekä valoja tekevän Laurin. Kaikkien työkavereiden kohtaaminen ennen yhteistyötä on minulle tärkeä rutiini. Saatan tosin puhua aika höpöjä ennen keikkaa.
Klo 16
Soundcheck. Jani on tänään todella hyvä, korvakuuntelu on erinomainen. Janin ja Laurin yhteistyö pöydän takana on rentoa. Molemmat teknikot ovat tänään artistien puolella ja ystävällisiä meille. Emme kettuile toisillemme, mutta meillä on silti hauskaa ja hyvä olla. Palkitsevinta ja hauskinta musiikin parissa työkentely on silloin, kun ilmapiiri on rakkaudellinen. Suhtaudun suunsoittamiseen ja päänaukomiseen nykyään varauksella. Elämä on rennompaa, kun puhutaan toisille kauniisti.
Klo 17.15
Minuutit tuntuivat luisuvan johonkin. Oi jouluyö -biisin neliääninen poikakuoro-osio vaati vielä treenaamista. Joona, Jere ja Jomppa syövät tarjoilusta löytyviä ciabatta-leipiä. Itse skippaan syötävät näin lähellä laulamista. En tykkää röyhtäillä lavalla. Keikkaa edeltävät, ajatuksia kokoavat kauneusuneni jäivät neljän minuutin mittaisiksi, aivan liian lyhyiksi. Se on minun oma virheeni.
Klo 17.55
Juttelemme “Viulujen” kanssa takahuoneessa. Puhumme pissaamisista. Toivomme, ettei kellään tule pissa housuun keikalla. Niin on kuulemma yhden meistä tutulle käynyt joskus nuorempana.
Klo 18
En tunne päässäni illan kulkua täysin selvänä, mutta nyt on mentävä. Kävellen takahuoneesta lavalle soittamaan keikan aloittavaa trubabiisiä. Rukoilen, että ihmiset saisivat tästä jotain.
”Rukoilein, että ihmiset saisivat keikastani jotain.” – laulaja-lauluntekijä Juhani Tikkanen
Klo 19
Keikan jälkeen köllötän turtana takahuoneen sohvalla, ja mietin, että mitä äsken tapahtui. Selailimme Jeren ja Joonan kanssa tori.fi:stä rumia villapaitoja loppurundia silmällä pitäen. Löysimme pari aika kamalaa. Tämä selailu on vain pakoa nykyhetkestä ja keikan jälkeisestä tunnevyörystä. Pikkuhiljaa olo tasaantuu. Ymmärrän, että olemme tehneet tehtävämme.
Soitimme laadukkaan keikan. Sen sisältö oli aito. Se eteni suunnitelmiemme mukaisesti. Se antoi jotain ihmisille, jotain enemmän kuin olimme ajatelleet. Se kertoi, että hyvä joulumieli ei ole joulun tärkein sanoma. Joulun tärkein sanoma on, että Jeesus tuli maailmaan pelastamaan meitä kipeitä, eksyneitä, väsyneitä ja masentuneita ihmisiä.
Hirveä tunnemyrsky yhden tunnin setin takia. Kyllä se taas kannatti, rakastan näitä tunteita! Nyt menen kuuntelemaan Viulujen osuutta.
Keikka 7.12. Helsingin Luther-kirkolla
Yhteiskeikka, missä ensin Juhani Tikkanen yhtyeineen, sitten Maksetut viulut