Jippu: rikkinäinen diiva löysi armon ja valon synkkyyteensä

Jippu: rikkinäinen diiva löysi armon ja valon synkkyyteensä

Jippu eli Meri-Tuuli Elorinne on 22-vuotias artisti, joka kokee itsensä väsyneeksi, kärttyiseksi mummoksi villasukkineen ja särkyineen. Herkkä laulajatar vihaa valehtelua ja rukoilee nöyryyttä.

Jipun ensimmäinen albumi Salaisuuksia, joita yksinäiset huutaa unissaan keikkui vuoden aikana yhteensä 22 viikkoa Suomen virallisella top 40 -albumilistalla. Samainen albumi palkittiin vuoden debyyttialbumi-Emmalla, ja jo pitkään tekeillä ollut uusi levy odottaa vielä valmistumistaan ensi kevääseen.

– Tuleva levy tulee oleen vielä erittäin raskas, Jippu huokailee helsinkiläisen kahvilan pöydässä.

Heti haastattelun aluksi käy selväksi, että tässä haastattelussa ei puhuta korrektisti mollisoinnuista tai bassoraidoista, vaan nuori laulajatar avautuu ammolleen ja nauhuri kuuntelee.

468x60v2

Valoisalle tielle

 – Mun elämäni on perustunut ahdistukseen, vaikeuksiin ja raskaaseen omavalintaiseen tuskaan. Nyt alan luopuun siitä pikkuhiljaa musiikin kautta.

 Jippu sytyttää kahvilan ikkunalaudalla olevan kirkasvalolampun ja alkaa kertoa, kuinka pimenevä alkutalvi on vaatinut häneltä totuttelua – Jipulta, joka ennen on rakastanut synkkyyttä ja kokenut olonsa kotoisaksi kaiken pimeän ja ahdistavan keskellä.

– Nyt jollain tavalla aurinko on päässyt mun sisälle. En enää tykkääkään olla pimeessä. Oon sellasessa vaiheessa, että tavottelen asioita, joita löytyy vaan valosalta tieltä. Se on vähän uutta. Se on kuin rakentais uusia siipiä tai olis uuden elämän opetteluvaiheessa, Jippu tulkitsee elämäntilannettaan.

– Oon kauan ryvettynyt elämässä. Enää mää en jaksa ryvettyä.

 Kirkasvalolamppu saa sammua pian, sillä uuden levyn synkät tekstit on saatava valmiiksi.

– Joudun olemaan vielä aika paljon siellä pimeessä, sillä mun laulut syntyy aina menneisyyden tuulista. Tän hetken aihepiirit on viime keväässä, Jippu kertoo.

– Uudella levyllä mä oon antanu turpaan ja saanu turpaan. Oon ollu epäluotettava ja mulle on oltu epäluotettavia.

Paluu nuoruuden lähteille

Jippu on kotoisin Vantaalta. Hän kuvaa lapsuuden kotiaan kärsimyskristilliseksi ja vakavaksi kodiksi, jossa on ihannoitu taidetta. Oopperalaulajaisäänsä hän luonnehtii dramaattiseksi maallikkosaarnaajaksi.

– Mun musertavan vaikee murrosikä alkoi 13-vuotiaana. Muutin silloin luterilaisesta lapsuudenkodistani meidän perhetutuille Kauniaisiin, Jippu sanoo.

Hän tuntee palanneensa nuoruuden lähteilleen, kun on viiden Helsinki-vuoden jälkeen muuttanut nuoruutensa seuduille Espooseen.

– Sain lahjaks lampaanvillatohvelit ja kävelen niillä ympyrää mun uudessa espoolaiskodissa. Elelen siellä omakotitalossa, kirjottelen runoja ja yritän tutustua onnellisuuteen.

Neljä vuotta kestäneen murrosikänsä aikana Jippu ehti sen, mitä joku voi elää koko elämänsä aikana.

– Mä päätin sillon, että mä teen niin paljon kuin mahdollista kaikkea, mitä ei saa tehdä. 17-vuotiaana oon ollu jo niinku vanha mummo. Ainut missä mä olin erittäin huono, oli varastaminen, Jippu nauraa.

– Mulla tuli siitä aina kauhee morkkis. Mää palauttelin tavaroita, koin synnintuntoa ja rukoilin.

 Milleniumnuoruus käärmeennahkakengissä

– Mun pelko oli nuorena se, että mä en vaan erotu joukosta. Tein kaikkeni sen eteen. Mun milleniumnuoruus oli täynnä glitteriä, Jippu sanoo.

– Oon ollu tällanen hiuksiaan jatkuvasti blondaava, kynsiään jatkuvasti pureskeleva, käärmeennahkakengissä taksilla kouluun ajava taiteilija enkä oo missään nimessä suostunu oleen massaa.

Jippu kertoo olleensa kouluaikana diiva ja drama queen, kuten hänen ystävänsä häntä ovat kutsuneet.

– En ollu mikään pullamössödiiva kodista, jossa olis ollu kaikki täydellisesti. Oon ollu rikkinäinen diiva ja kokenu elämää hyvin voimakkaasti ja dramaattisesti. Ihaillu suuria lahjakkuuksia ja taiteilijoita. Samaistunut heihin ja jopa kopioinut heidän käyttäytymistään, hän vuodattaa.

– Ekat virheet, ekat väärinymmärrykset, ensimmäiset teot Jumalaa vastaan, ensimmäiset löydöt Jumalan luo. Rakastan nuoruudessa sitä ensisuudelmaa. Ekat sydänsurut on parhaat. Jotain ihan hirveetä oli se kuulumattomuuden tunne, eristyneisyys, Jippu listaa ja jatkaa:

– Nuoruus on sellainen paikka, missä on lupa olla epätäydellinen: siis todella vajavainen. Lupa opetella, lupa kompuroida ja epäonnistua. Nuoruudessa luodaan tietä itseen, omaan persoonaan.

Koko Jipun henkilökohtainen rikkinäisyys alkoi tuottaa tulosta, kun hän alkoi tehdä lauluja.

– Laulun kautta pääsi käsitteleen niitä syvimpiä tunteita, sen itsekeskeisen diivan epävarmuuksia. Kyse siinä käyttäytymisessä nuorena on ollu ihan siitä, että oon ollu niin huomionkipee ja kaivannu rakkautta, Jippu analysoi.

Joku muu on hakattu mun puolesta

Jippu kertoo aina olleensa sellainen, jonka on hypättävä pää edellä alas kaikkialta.

– Oon jotenkin kerjänny turpaan koko elämäni: aukonu päätä ja odottanu, et hutaseeks toi. Henkisesti myös. Oon syntynyt huutaen, niin sitä kai elää samalla tavalla, hän kiteyttää ja analysoi käytöstään:

– Kai sitä leikkii tietyllä tavalla jumalaa. Ei oo suostunu hyväksyyn inhimillisiä rajoja ja omaa ihmisyyttä. Luulee kestävänsä kaikki iskut. Kun tajuu makaavansa henkisesti ahdistettuna jossain, niin kyllä alkaa Jumala kelpaamaan.

– Mulle todellinen sisäinen Jeesuksen löytäminen on ollu se, kun mä oon löytäny olevani niin jumalattoman mitätön ilman Kristusta.

Jippu löysi Jumalan armon oman rikkonaisuutensa kautta.

– Vasta viimesien vuosien aikana oon alkanu käsittään, mikä Jeesuksen tärkeys on ja mitä ristinkuolema merkitsee: Jeesus on jo kärsinyt kaiken mun puolesta, hän todistaa.

Auki revitty

Jippu kokee, että kaikessa hänen elämässään on ollut kysymys rakkauden etsimisestä ja sen kanssa painimisesta.

– Mun elämä on ollu täynnä kapinaa, uhmaa ja taistelua kaikkia auktoriteetteja vastaan. Kunnes mä huomasin, et mä tarviin äärimmäisellä tavalla kasvattajaa ja isää, et musta voi koskaan tulla oma itseni.

Hänen on ollut vaikea luottaa ihmisiin.

– Turvattomuuteen mut on pakottanut mun ajatus ihmisestä pahana ja perisyntisenä. Oon lapsesta asti ymmärtänyt, et ihminen on kyvytön rakastamaan ilman Jumalaa. Se on kauheen pelottava ajatus lapselle. Kun löys Jumalan niin tajus, et kyllä inhimillinenkin rakkaus on olemassa – mut se on todella inhimillinen.

Jippu on kuitenkin aina ollut yhtä avoin kuin hän on nytkin.

– Oon lapsesta asti kertonu ihmiselle kaiken sen, mitä ihmiselle voi kertoo. Kun ihmiseltä odottaa jotain sellasta, mitä ihmiseltä ei voi odottaa – kuten luottamusta – voi tulla tosi pahasti turpaan.

Jipunkin avoimuudella on rajansa.

– On mussa sellasia kohtia, mitkä ei oo auki maailmalle, mut ne on auki Jumalalle. En luota ihmiseen lainkaan niin paljon kuin Jumalaan enkä usko, et tästä maailmasta löytyy yhtäkään ihmistä, joka ei heittäis ensimmäistä kivee, Jippu sanoo.

 Rukouksessa Jumala parantaa haavoja

Hiljaisuus on Jipulle nykyään tärkeä voimavara.

– Hiljaisuus on mun ja Jumalan laatuaika, jolloin me otetaan katsekontakti toisiimme. Tunnustelen omaatuntoani ja itseeni – sitä, miksi mä tänään oon polvistunu ristin juurelle. Siinä moni kysymys aukee, hän kertoo.

– Uskon, että intensiivisen rukouksen avulla Jumala voi parantaa sellasia haavoja, joihin ihmisrakkaus ei yllä.

Viime aikoina Jipun rukoukset ovat olleet kiitoksia, synnintunnustuksia ja esirukouksia muiden puolesta.

– Oon opetellu rukoileen niiden puolesta, joita en voi sietää ja joita vihaan. Sen takia, että mä vapautuisin kaunan ja pelon tunteista.

– Oon koko elämäni ollu kauheen ylpee, koppava, näsäviisas ja sosiaalisesti vaikea. Rukoilen, että pysyisin nöyränä eikä ylpeys veis mua. Rukoilen, et mä säilyttäisin mun tyyneyden ja rauhan.

Jipun itsekritiikki on rankkaa.

– Tällasessa itsekeskeisyydessä missä mä elän, ei pysy nöyränä, jos ei oo jotain itseä suurempaa. Jumalan löytäminen lähtee siitä, että löytää sen oman voimattomuutensa – sen, ettei selvii ilman Jumalaa.

 Työtä Jumalan kanssa

Jippu kokee tekevänsä Jumalan kanssa yhteistyötä, kun hän tekee lauluja.

– Jokaisen laulun, minkä mä teen, teen Jumalalle – Jumalan kanssa, Jumalan kasvojen edessä. Pyydän jokaiseen lauluun siunauksen. Jokainen laulu on tulosta rukouselämästä, hän kertoo ja jatkaa:

– Jokaisella on oma tehtävä. Musta mulla on tehtävä syntisenä naisena. Aattelen, että mun ei tarvii tulla mikskään, vaan tällasena Jumala voi mun kans tehä hommia. Jumala on tiennyt myös, et mä oon vihannu sitä ja ollu siitä kaukana vuosia. Mä oon niinku tuhlaajapoika.

Syksyllä Jippu oli tekemässä Jumalan kanssa hommia Afrikassa Ylen Hyvä -projektissa.

– Olin siellä rakastamassa lähimmäistä niin kuin itseäni. Se oli tosi parantava reissu. Unohdin muun muassa omat syntymäpäiväni. Unohtamalla oma itsemme me vaan pelastutaan. Jos jatkuvasti pyörii vaan itsensä ympärillä, on ihan väärä meininki.

On hyväksyttävä, kuka viereen istuu

Jippu ajattelee, että omatunto on lahja Jumalalta.

– Ilman omaatuntoa tässä hommassa ei olis mitään järkee. Synti on erkaantumista omasta itsestä, omasta rehellisyydestä, selän kääntämistä omalle itselleen ja omalletunnolle. Ajattelen, et se on jotain, mitä sä otat Jumalalta, mitä Jumala ei haluu sulle antaa.

Eräs tilanne salibandyottelussa sai Jipun pohtimaan, mitä on kristittynä oleminen.

– Oltiin kavereiden kanssa kattomassa matsia. 17-vuotias siskontyttö istui katsomossa sylikkäin kongolaisen poikaystävänsä kanssa. Ne halaili ja suukotteli toisiaan ja oli niin rakastuneen näkösiä, Jippu kertoo.

– Hienosti pukeutunut nainen tuli heidän viereen. Mietin, mitäköhän se miettii, kun noi tos pussailee ja istuu sylikkäin. Pian nainen tönäisi kaksin käsin nää nuoret pois penkiltä ja ajoi ne pois. Nuoripari vaihtoi tyynesti paikkaa.

Jipulla nousi viha pintaan ja hän raivostui naiselle.

– Sit mä mietin ja katoin peiliin ja kysyin itseltäni: onko mussa jotain mitä tossa ihmisessä on? Mietin, et oon ehkä jossain määrin pelänny yhtä paljon erilaisuutta, kuin hän pelkäsi. Me ei saatas kristittyinä lähtee ajatteleen, et muut on jotenkin saastasia, Jippu pohtii.

– Kristittynä oleminen on sitä, et rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä, tuntee Jeesuksen, tuntee ristinkuoleman ja ylösnousemuksen. Se on Jumalan palvelemista sellasena kuin sä olet, hän luettelee.

– Jeesus oli huorienkin Jumala. Hän rakasti langenneita, eikä tätä omavanhurskasta fariseusta, joka tönii köyhemmät pois penkiltä. Me ei voida työntää ihmisiä koskaan pois penkeiltä tässä maailmassa. Meidän on hyväksyttävä se, kuka meidän viereen istuu. Oli se sitten minkä värinen tai minkä uskonen tahansa.

 

Riikka Hämäläinen (Nuotta 12/2007)

468x60v2