Torinkulmalla kerrottua
Oli taas yksi niistä aamuista kun Ruuben tuli kotiin yöpaimenesta. Yleensä hän on silloin väsynyt, äreä ja muutenkin mustanpuhuva, mutta tällä kertaa Ruuben hehkui intoa niin kuin joskus nuorena viimeksi. Mies oli ihan tohkeissaan.
– Vaimo! Kaiva parhaat sapuskat kaapista, nyt on juhlan paikka. Mulla on jotain suurta kerrottavaa.
Tiedustelin varovaisesti että kuka mahtoi olla kuollut, naapurin äijä ehkä, vaikka äitiäni kyllä epäilin – anopin ja vävyn välit olivat aika viileät. Mutta eikös Ruuben alkanut kertoa ihan eri tarinaa:
– Oltiin yöllä siis miesten kanssa paimenessa. Oli pimeä ja kylmä, istuttiin tulilla ja kerrottiin huonoja tarinoita. Naapurin Hebron yritti jotain lauluakin viritellä. Ihan hirveä yö siis. Mutta sitten tuli ihan yhtäkkiä paljon valoisampaa kuin kirkkaimpana päivänä, ja siihen meidän keskelle tuli hohtava hahmo valkoisissa vaatteissa. Mietittiin myöhemmin jätkien kanssa että voi turkkilainen, kyllä se varmaan oli enkeli, tai ei ainakaan kukaan tuttu Betlehemistä.
Hebron lähti juoksemaan jonnekin, ja kyllä siinä alkoi muillakin puntit tutista, meikäläisellä myös, vaikkakin tietysti vähemmän kuin muilla. Mutta sitten se enkeli sanoi, ettei meidän pidä pelätä, koska Betlehemissä on seimeen kapaloitu lapsi, joka on Vapahtaja, Kristus, Herra. Sitten niitä enkeleitä oli enemmän, ja ne alkoi laulaa – kyllä se Hebronin balladit voitti, siinä oli meinaan vähän enemmän menoa, ja pysyivät vissiin ihan nuoteissakin. No, ne lopetti, tuli taas pimeää, ja me juostiin tänne kaupunkiin kovempaa vauhtia kuin kivi Daavidin lingosta. Jäi meinaan lampaat pureskelemaan ruohoa, Ruuben lopetti tarinansa huohottaen.
Tällaisia meidän Ruuben jutteli. Pakko sitä lasta oli itsekin lähteä katsomaan, ja siellä se oli seimessä vielä. En tiedä, kyllä tuo Ruuben yleensä on ihan järkevä, mutta nyt se on ollut jo monta päivää ihan poissa tolaltansa. Mitä tässä voi muuta tehdä kuin uskoa enkeleitä ja ylistää Jumalaa.