Helmi: Miksi pitäisi tehdä parannus?

Helmi: Miksi pitäisi tehdä parannus?

Parannuksenteko on tärkeä osa elämää, mutta kuinka se voisi tapahtua?

Onx pakko jos ei taho? On pakko. Raamattu sanoo, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus (Ap.t. 17:30), muuten emme voi pelastua. Kokonaan eri asia on sitten tietenkin se, onko parannuksen tekeminen ihmiselle itselleen edes mahdollista…

Siis täh? Mun pitää tehdä parannus, mut mä en pysty tekeen parannusta?! Nyt kyllä selität!

Meidän mielikuvissamme parannus tarkoittaa usein väärien tekojen, ajatusten ja sanojen katumista, hylkäämistä ja hyvittämistä. Ajattelemme, että tällaisen operaation jälkeen meistä tulee Jumalalle kelpaavia. Kristillinen parannus ei ole kuitenkaan tällaista. Me emme syntisinä ihmisinä kykene tahdonvoimamme avulla luopumaan syn­nistä, vaikka kuinka pinnistelisimme ja ponnistelisimme.

Paavali toteaa 1. Korinttilaiskirjeessä: ”Sen sanon, veljet, ettei liha ja veri voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa ja ettei katoava voi saada omakseen katoamattomuutta.” (1. Kor. 15:50.)

Meidän omat tekomme eivät tuo meille rauhaa Jumalan edessä. Ne eivät koskaan ole riittäviä. Parannuksenteko ei ole itsemme parantelua, vaan Jumalan puoleen kääntymistä ja hänen parannettavakseen suostumista. ”Mikä on ihmiselle mahdotonta, se on mahdollista Jumalalle.” (Luuk. 18:27.)

Mut oon jo kerran tehny parannuksen! Sillon riparikesänä, ku tulin uskoon ja luovuin monista entisistä jutuista. Eiks se muka riitä Jumalalle?

Meillä on monesti hyvin pinnallinen käsitys synnistä. Ajattelemme, että syntistä meissä ovat vain jotkin pahat teot, joita välttämällä voimme elää melko synnittömästi. Näin ei kuitenkaan ole asian laita. Olemme läpikotaisin syntisiä, emmekä voi päästä synnistä omin voimin eroon. Emme edes ymmärrä tarvitsevamme koko ajan parannusta ja Parantajaa.

Meidän on tehtävä parannusta joka päivä. Oikeastaan meidän on elettävä parannuksessa, mikä tarkoittaa sitä, että meidän on kuultava ja luettava Jumalan sanaa, joka sekä osoittaa meidät syntisiksi (Hepr. 4:??12) että näyttää meille tien Parantajan luo (Room. 6:23). Saamme muistaa kastettamme, jossa Jumala pesi meidät puhtaaksi kaikista synneistämme ja teki liiton kanssamme (1. Piet. 3:21).

Vaikka rikomme liiton päivittäin omilla synneillämme, Jumalan puolelta se on aina voimassa ja saamme palata siihen joka päivä yhä uudestaan. Saamme myös nauttia ehtoollisella Jeesuksen ruumiin ja veren, joka on paras lääke syntiä vastaan.
Parannuksen tekeminen on siis kääntymistä yhä uudestaan Parantajan puoleen.

Oon rikkonu  Jumalaa vastaan liian paljon ja liian rankasti. Onko mun jo liian myöhästä tehdä parannus?

Missä synti on tullut suureksi, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:??20.) Miehillä, jotka oli naulittu ristille Jeesuksen viereen, oli omillatunnoillaan raskaita syntejä. Ristiinnaulitsemistuomio­ta ei jaeltu pikkurikollisille. Miehet tunsivat itsensä varmasti hyvin avuttomiksi ja epätoivoisiksi. Pahojen tekojen hyvittäminen ei ristiinnaulittujen käsien kautta ollut enää mahdollista, itsensä parantelun tie oli kuljettu loppuun. Jäljelle jäi vain katse keskimmäisellä ristillä riippuvaan ja hiljainen rukous: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Mutta se riitti.

Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.” (Jes. 1:18.) Jumala on katuvalle syntiselle armollinen. Loppuun asti.

Essi Tuomala

Lue koko juttu: Artikkeli on julkaistu Nuotta 6-7/2009 lehdessä.