Lepo on laskettu ylleni hiljaa

Helmi: Lepo on laskettu ylleni hiljaa

Ulkomaille muutettuaan Veera löysi sisästään tuskan, jonka oli kauan sitten kieltänyt itseltään ja muilta.

– Veeran tarina

Aikamme tauti on kiire. Omat ja ympäristön paineet ajavat meitä yhä huimempiin suorituksiin. Täytyy ehtiä, päteä ja onnistua. Itsestään on kuitenkin pidettävä huolta. Stressinsietokyvyllä on rajansa. Unirytmistä kannattaa pitää huolta. Joka paikkaan ei kannata ehtiä, sillä myös mielenterveysongelmat ovat todellisia. Tämä on tarina Veerasta, kiireisestä ja aikaansaavasta tytöstä. Samalla se on kertomus yllättävästä sairastumisesta, kärsimyksestä ja hiljaisesta toipumisesta. Ennen kaikkea tämä on kertomus Jumalan rakkaudesta ja toivosta silloin, kun toivottomuus uhkaa.

Vapauteni oli alkamassa. Olin juuri saanut valkolakin, ja vihdoin pääsin muuttamaan kotoani minne halusin. Kaiken piti olla täydellistä, mutta se oli vain pintaa. Elämääni varjosti vaiettu salaisuus: perheväkivalta. Häveten salailin asiaa lähimmiltä ystäviltänikin. Olin vaiennut kotonani tapahtuvasta väkivallasta luullen, ettei se vaikuttaisi minuun mitenkään. Minähän olin selviytyjä, joka pikemminkin auttoi toisia kuin oli itse avun tarpeessa. Pidin itseni aina kiireisenä: panostin koulunkäyntiin, säntäilin harrastuksesta toiseen, kuljin seurakunnan kuvioissa ja hengellisissä tapahtumissa. Ehkä yritin kaikella touhuamisella päteä, ansaita hyväksymiseni ja arvoni. Kyllähän minua välillä uuvutti tekemisen paljous. Ikiliikkujan rooli oli kuitenkin pidettävä yllä. Enkä tiennyt miten olisin pysähtynyt, vaikka sitä kaipasinkin.

En ymmärtänyt puheita masennuksesta! Miksei ihminen huonona päivänä päätä ajatella positiivisesti ja unohda pahaa mieltään? Ongelmien ruotiminen ja kipeistä asioista puhuminen herätti minussa halveksuntaa, koska pakoilin omaa tuskaani tiedostamattani. Ehkä juuri siksi, että se oli liian suuri asia käsiteltäväksi yksin.

Sisällä alkaa sattua

Lähdin ulkomaille töihin ja hiljaa mielessäni rukoilin, että Jumala voisi pysäyttää kiitämiseni jotenkin. Aluksi kaikki sujui hienosti uudessa ympäristössä; kotiuduin hyvin ja tutustuin ihmisiin ympäri maailman. Pian aloin tuntea selittämätöntä pahaa oloa. Se alkoi hiljalleen: salakavalasti alakulo kietoutui minuun. Se ei ollut koti-ikävää, vaan jotain suurempaa. Olosuhteet ympärillä eivät muuttuneet, mutta mielialani notkahteli alas. Kätkeydyin suojaan peiton alle ja suljin silmäni. Toivoin, että paha olo hellittäisi sillä tavalla. Sängyssä maatessa ongelmat vain kasvoivat ja tuntuivat vielä suuremmilta. Pienet asiat tuntuivat mahdottomilta toteuttaa.

Parin kuukauden kuluttua huomasin olevani mielialojen vuoristoradassa. Mielialani vaihtelivat rajusti syvästä masennuksesta kiihkeään levottomuuteen ja innostuneisuuteen, maniaan. En ymmärtänyt mikä minun oli. Jälkeenpäin diagnosoidusta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, maanis-depressiivisyydestä, en ollut ikinä kuullutkaan.

Öisin en saanut enää paljon nukuttua, vaeltelin yksin paikasta toiseen tai seisoin kaatosateessa. Ymmärsin, ettei kaikki ollut kunnossa, mutta en todellakaan tiennyt mitä tehdä. Pelkäsin masennukseen vaipumista suunnattomasti, ja teinkin itselleni ohjelistoja seuraavan masennuksen välttämiseksi. Mikään ei auttanut. Masennuksen hyökyaallon lyödessä päälleni murruin ja uskoin jälleen olevani surkea ja säälittävä olento, joka ei ansainnut mitään hyvää. Jonain päivänä taas uskoin olevani jollain tavalla muiden ihmisten yläpuolella. Aloitin uusia projekteja, jotka masennuksen aikana tuntuivat sitten ylitsepääsemättömältä suorittaa.

Synkkä sisäinen sankari

Näin jatkui neljän kuukauden ajan. Vuoristoradan huiput ja syvänteet alkoivat muuttua yhä rajummiksi. Unenmäärä alkoi vähetä ja vähetä, ja minusta tuntui, että pääni räjähtäisi minä hetkenä hyvänsä. Olisin halunnut nukkua, mutta uni loppui viimeistään aamuyöllä. Masennusjaksoinakaan en saanut nukuttua, mutta pyöriskelin sängyssä viimeiseen asti, koska alkava päivä ja muut ihmiset pelottivat minua. Aloin elää harhojen maailmassa. Kuvittelin asioita, joita ei todellisuudessa ollut. Aloin pelätä pahoja henkiä, jopa yöllä vessaan meneminen oli pelottavaa. Loin itselleni sankarin roolin ja suuren tehtävän, joka minun oli suoritettava. Tutkin Raamattua ja sen vahva kieli vahvisti tunnetta tehtävästäni. Poimin Raamatusta kohdat, jotka tukivat harhojani ja luulin olevani lähempänä Jumalaa kuin koskaan, oikeammassa kuin kukaan koskaan on ollut. Ymmärsin merkkejä, joita kukaan muu ei voinut ymmärtää, kirjoitin runoja, joissa oli korkein totuus. Se oli huikaisevaa ja pelottavaa.

Kammottava kotiinpaluu

Tuli päivä, jolloin oli aika lentää kotiin, palata takaisin sen keskelle, josta ahdistukseni nousi. Olin niin sekaisin, että minut passitettiin suoraan lentokoneesta sairaalaan. Sen kesän olin psykiatrisessa hoidossa. Mielisairaalassa. En minä ole hullu, hoin jatkuvasti äidilleni. Pitkän aikaa uskottelin itselleni, että sairaalahoito oli vain paholaisen juoni, joka pian ratkeaisi. Koko sairaalan henkilökunta oli minulle vain osa koko valtavaa salaliittoa, joka yritti vaikeuttaa suurta tehtävääni maailmassa. En ymmärtänyt olevani sairas ja avun tarpeessa.

Pakkolasku pimeyteen

Se oli kuuma hellekesä. Kirjoitin ja piirsin paljon, hiljalleen aloin palata tähän maailmaan. Oli karmaisevaa ymmärtää, etten ollutkaan kuvitelmieni sankari. Tavallisuuteni tajuaminen syvensi masennustani entisestään. Mielialani vaihtelivat sairaalassakin, kunnes syksyllä ylleni laskeutui yhtenäinen masennuksen raskas viitta. Tuntui epäoikeudenmukaiselta, että minun piti syödä mielialaa tasaavia lääkkeitä, kun olin vajonneena vain pimeyteen.

Onneksi kuitenkin jatkoin lääkitystäni. Elämä tuntui tyhjältä, merkityksettömältä ja vastenmieliseltä. Jokaisena iltana nukkumaan mennessäni toivoin, ettei aamu ikinä koittaisi. Toivoin saavani nukkua loputtomasti, niin kauan kunnes paha olo olisi poissa. Mutta uusi aamu koitti aina, herätessäni tunsin sen saman kipeän möykyn vatsani yläpuolella enkä halunnut elää. Suunnittelin nieleväni purkillisen unilääkkeitäni, että pääsisin pahasta olostani. Olin varma, että olen jäänyt lopullisesti ulos yhteiskunnasta, ettei Jumalalla ole minua varten enää mitään suunnitelmaa, koska olen toiminnallani tuhonnut sen.

Sanasta valoa

Kaiken sen pimeyden keskellä minua kantoi usko. Epäilevä ja pieni usko siihen, että en kuitenkaan ole yksin, että Jumala tietää tuskani. Jaksoin päivästä toiseen vain sen totuuden voimalla. Sefanjan kirjasta löysin kohdan, jossa sanotaan: ”Herra Jumala on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi”.

Veera (nimi muutettu)
Kuva Elina Viitanen
Kuvan henkilö ei ole Veera