Heinäkuussa 2008 eräs nuori mies seisoi järven rannalla Jämsässä. Hän ei ollut omien sanojensa mukaan rukoillut vuosiin.
Oman elämän rankat kokemukset olivat sammuttaneet hänen luottamuksensa Jumalaan ja jopa uskonsa tämän olemassaoloon. Jostakin syystä hän ensimmäistä kertaa pitkään aikaan rukoili.
– Jumala, jos olet olemassa, anna minulle siitä merkki. Hieman ennen tätä eräs nainen, joka oli tulossa Jämsään hengelliseen kesätapahtumaan Jyväskylästä, oli rukoillut autossa:
– Jeesus, voisitko käyttää minua jotenkin?
Hän kuuli mielessään seuraavan:
– Meillä on tapaaminen rannalla kello 11. Siellä on mies, jonka puolesta sinun pitää rukoilla. Nainen tuli hieman myöhässä perille ja pyysi sitä anteeksi Jeesukselta mielessään, mutta meni heti rannalle. Siellä hän näki tuon nuoren miehen ja meni sanomaan hänelle, että Jeesus kehotti häntä tulemaan ja rukoilemaan hänen puolestaan.
On ehkä turhaa todeta, että molemmat osapuolet kokivat tapahtuman rohkaisevana.
Opin jo rippikoulussa, että ”rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa”. ”Puhe jonkun kanssa” sisältää sekä puhumisen että kuuntelemisen. Usein kuitenkin näyttää siltä, että käsitämme rukouksen vain puheena, josta kuuntelu puuttuu. Jos joku väittää kuulevansa Jumalan äänen, häntä pidetään helposti hieman arveluttavana.
Kuitenkin Raamatun perusajatuksia on, että Jumala puhuu meille ihmisille. Vanhassa testamentissa ei vaivauduta yleensä edes kuvailemaan, miten hän puhuu, mainitaan vain, että profeetalle ”tuli Herran sana”, ”Herra puhui minulle”, ”hän sanoi” ja niin edelleen (esim. Jes. 8: 5). Sitten seuraa lainaus saadusta näystä tai sanoista.
Jeesuksen rukouselämä rules
Uusi testamentti kuvaa ennen kaikkea Jeesuksen elämää. Hän on kristillisen elämän ja uskon innostavin asia. Kaikkea kirkossa ja uskonelämässä tulisi pohtia hänen elämänsä, esimerkkinsä ja opetuksensa valossa. Hänen kuolemansa ristillä, ja erityisesti hänen ylösnousemuksensa ja siihen liittyvät tapahtumat ja lupaukset ovat uskomme keskeisiä aarteita.
Jeesuksen julkinen toiminta alkoi Jumalan äänen kuulemisella: ”Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ’Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.’” Matt. 3: 16–17.
Jeesus eli synnittömänä, rikkomattomassa yhteydessä Isään Jumalaan. Kuitenkin hän totesi, että ”omin neuvoin minä en voi tehdä mitään. Minä tuomitsen sen mukaan, mitä kuulen…” Joh. 5:30. Samassa luvussa hän toteaa: ”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee.” Joh. 5: 19, 20.
Olisi outoa, jos me syntiset ihmiset tulisimme toimeen ilman jatkuvaa Jumalan edessä olemista, ilman hänen ”kuuntelemistaan”, kun Jeesuskaan ei elänyt niin. Ennen kirkossa puhuttiin paljon omastatunnosta, joka on kuin kompassi yhdessä karttana toimivan Raamatun kanssa. Hyvän yhteiselämän ehtona pidettiin sitä, että ihmisten omatunto toimii. Nykyään herkästä omastatunnosta ei liiemmin kuule opetusta.
Jeesus näytti viettävän paljon aikaa rukoillen, ja muun muassa edellisistä raamatunkohdista voi päätellä, että rukous ei ollut hänelle vain puhetta. Hän opetti selvästi, että myös hänen seuraajansa saisivat Pyhän Hengen opettamaan heitä. ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta.” Joh. 16: 13, 14.
Lähetyskäskyn isot lupaukset
Jeesuksen antamat lähetyskäskyt (Matt. 28: 18–20, Mark. 16: 15–18, Luuk. 24: 46–49, Joh. 20:
21–23, Ap. t. 1: 8) sisältävät lupauksen Pyhän Hengen päivittäisestä läsnäolosta niiden elämässä, jotka seuraavat Jeesusta ja tahtovat kertoa hänestä eteenpäin. Jeesus suorastaan kielsi opetuslapsia lähtemästä ennen kuin he ovat saaneet Pyhän Hengen.
Millaisia johtopäätöksiä Jeesuksen opetuslapset sitten tekivät hänen opetuksestaan ja lupauksistaan? Miten ne vaikuttivat heidän tapaansa rukoilla ja elää hänen seuraajinaan? Miten me voisimme soveltaa tätä kaikkea omaan elämäämme?
Heti Jeesuksen taivaaseen ottamisen jälkeen opetuslasten kerrotaan keskittyneen rukoukseen. ”He pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä joukkoonsa kuuluvien naisten sekä Jeesuksen äidin Marian ja Jeesuksen veljien kanssa.” Ap. t. 1: 14. Tätä seurasi helluntai, Pyhän Hengen antaminen seurakunnalle. Opetuslapset ”tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.” Ap. t. 2: 4.
Pietarin, opetuslasten johtohahmon, tulkinta tästä oli seuraava kohta, jota hän lainasi Joelin kirjasta: ”Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin. Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset ennusunia. Näin teen: palvelijoihini ja palvelijattariini minä vuodatan Henkeni niinä päivinä, ja he profetoivat.” Ap. t. 2: 17, 18.
Seurakunta on paras paikka
Pyhä Henki lahjoineen on tarkoitettu koko seurakunnalle, kaikille Jeesuksen seuraajille. Seurakunta sovelsi tätä Pyhän Hengen läsnäoloa tasapainoisena seurakuntaelämänä, Ap. t. 2: 42–47 (lue!). Siihen kuuluvat apostolien opetus, seurakuntayhteys, ehtoollinen ja rukous. Ihmeet ja tunnusteot kertovat seurakunnan luonteesta: se ei ole vain ihmisten yhteisö, vaan yliluonnollisen kohtaamispaikka.
Jumalan antama uusi elämä koskettaa väistämättä ajankäytön lisäksi myös suhdetta omaisuuteen. Jumalan ylistäminen on itsestään selvää. Seurakunnan uudistukseen kuuluu aina ulospäin suuntautuminen, niiden etsiminen, jotka eivät vielä ole Jumalan rakkaudesta vakuuttuneet.
Merkille pantavaa on vilpittömyys ja riemullisuus. Silloin kun Apostolien tekojen malli tuntuu iloiselta tavoitteelta ja etuoikeudelta, on mielestäni kyse Pyhän Hengen työstä. Toisaalta, jos seurakunnan uudistusta tai vaikka rukousta markkinoidaan kireänä, syyttävänä vaatimuksena, on vaikeaa samaistaa sitä Apostolien tekojen kohtaan.
Rukous on erittäin monimuotoinen asia. Raamatusta löydämme rukouksesta ainakin seuraavia piirteitä: Jumalan kuunteleminen, Raamatun lukeminen tai kuunteleminen, kätten päälle paneminen, siunaaminen, hengelliset laulut, itku, ilo, hiljaisuus, palvonta, valitus, kiitos, ylistys, toisten puolesta rukoileminen, pyytäminen ja armolahjojen käyttö rukouksessa.
Meidän on tarkoitus elää Pyhän Hengen täyteydessä ja kuunnella Jumalaa lapsenomaisesti, yhdessä (esim. Matt. 18: 19, 20; 1. Kor. 14: 24–26): ”Mitä tämä siis tarkoittaa, veljet? Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi.”
1. Kor. 14: 26.
Kuuntelevan rukouksen peruskurssi
Yksi ällistyttävimmistä kohdista on Joh 14: 12: ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin.” Apostolit jatkoivat Jeesuksen toimintaa ja siten tottelivat hänen ohjeitaan. Julistusta seurasivat muun muassa parantamiset ja kuolleista herättämiset (esim. Ap. t. 3, Ap. t. 9). Paavali nostaa kuitenkin kaikkein tärkeimmäksi armolahjaksi heti rakkauden jälkeen profetian: ”Pyrkikää rakkauteen, mutta tavoitelkaa myös henkilahjoja, ennen kaikkea profetoimisen lahjaa.” 1. Kor. 14: 1. ”Tavoitelkaa” on laiha käännös. ”Tavoitelkaa innokkaasti” olisi parempi.
Rukoustapa, jota nimitän kuuntelevaksi rukoukseksi, pyrkii siihen, että yhdessä, yhteisönä, opettelisimme käyttämään ja paimentamaan tätä armolahjaa.
Käytännössä sitä on hyvä toteuttaa esimerkiksi seuraavalla tavalla.
Ensin on hyvä opettaa Raamatusta kyseisiä asioita, erityisesti Jeesuksen meille lahjaksi antamaa Jumalan lapseutta. Tähän olen varannut yleensä noin 45 minuuttia.
Sitten tasasuurissa, esimerkiksi neljän hengen ryhmissä, vetäjän johdolla siunataan lyhyesti yksi ihminen. Siunatessa voi laittaa käden hänen päälleen tai olkapäälleen. Rukouksen jälkeen odotetaan hiljaa esimerkiksi kahden minuutin ajan.
Kuuntelun jälkeen ryhmäläiset voivat kertoa sille, jonka puolesta rukoiltiin, mitä he kokivat, mitä heidän mieleensä nousi. Tähän on annettu ohjeeksi, että tuomitsevat ja syyttävät asiat jätetään sanomatta, samoin seuraavat aihepiirit, joilla on aiheutettu paljon vahinkoa: puolison löytäminen, lasten saaminen ja lähestyvä vakava onnettomuus.
Keskusteluun menee yleensä reilu viisi minuuttia, riippuen tilanteesta. Usein ihmisten mieleen nousee kohtia Raamatusta, lauluja, virsiä, sanoja, mielikuvia, joskus tuntemuksia omaan kehoon. Keskustelussa rukoiltava voi antaa palautetta siitä, kokeeko hän asioita omakseen vai ei. Lopuksi rukoiltava siunataan Herran siunauksella. Sama toistetaan jokaisen ryhmäläisen kohdalla, kaikki ryhmät yhtä aikaa.
Loppuun varataan aikaa palautetta varten. Kaikkea on hyvä punnita Raamatun valossa, joka on elämän ja uskon ylin ohje. Kaikki, mikä on ristiriidassa Raamatun sisällön kanssa (lyhyemmin uskontunnustuksen, kymmenen käskyn ja Isä meidän -rukouksen kanssa), saa jäädä omaan arvoonsa. Keskustellaan yhdessä ja rukoillaan lopuksi, ja edelleen varataan aikaa myös henkilökohtaiseen keskusteluun. Yhteensä tämä kaikki vie noin 1,5 tuntia ja lisäksi henkilökohtaiset keskustelut.
Tämä kaikki siis kuuluu tasapainoisen seurakuntaelämän yhteyteen Ap. t. 2: 42–47 mukaisesti, ei erilliseksi sooloiluksi seurakuntayhteyden ulkopuolella.
Seurakuntaelämä ja siihen kuuluva rukouselämä ei oikeastaan voi olla tylsää, kun se ymmärretään oikein. Kuinka Kaikkivaltiaan kanssa keskusteleminen voisi olla muuta kuin kiehtovaa?
Teksti: Jukka Jämsén, pastori, Suomen Lähetysseura
Kuva: sxc/omacaco, Lassi Peltomaa
Tämä on arkistojen helmi Nuotta-lehdestä 9/2008. Lue koko lehti täältä!