Riittääkö uskosi varmasti?

Helmi: Riittääkö uskosi varmasti?

Mitä uskolla tarkoitetaan? Ja kun jotkut puhuvat vielä tosiuskovaisesta? Mistä voi tietää olevansa oikeassa uskossa, joka pelastaa kadotuksesta taivaaseen? Pitäisikö puhua enemmän uskon kohteesta kuin uskon määrästä?

Käärmeitä ja katsojia

Mitä siis on pelastava usko? Jeesukselta kysyttiin samaa. Hän vastasi kertomalla stoorin Vanhasta testamentista (Joh. 3 ja 4. Moos. 21: 4– 9).

Erämaassa kotimaataan kohti vaeltava Israel kapinoi taas kerran Jumalaa vastaan. Rangaistukseksi se sai keskelleen myrkkykäärmeitä, jotka purivat. Osuman saaneet kuolivat tuskallisen kuoleman eikä mikään voinut auttaa. Siinä vaiheessa kansa kääntyi Jumalan puoleen. Jumalan käskystä Mooses teki pronssisen käärmeen ja nosti sen korkealle. Kuitenkin käärmeen uhri, joka tuli katsomaan pronssikäärmettä, parani eikä kuollut.

Jeesus soveltaa kertomuksen meihin ja itseensä. Me olemme saaneet ikään kuin kuolettavan käärmeen piston: olemme langenneet syntiin, päivämme ovat luetut ja taivaspaikkaa ei ole luvassa. Meidän suonissamme virtaa jo käärmeen myrkky, jota emme saa itse pois.

Jumalan apu on vastaavanlainen kuin kerran Mooseksen aikana: Myös Jeesus nostettiin korkealle, kun hänet naulittiin Golgatan kukkulalle. Hänen päälleen Jumala sälytti koko maailman syntivelan. Jokainen joka tulee ristin juurelle ja katsoo Jeesukseen, löytää pelastuksen, on vapaa synnistään ja saa iankaikkisen elämän. Kristuksen luo me tulemme jo kasteessa. Kun meidät kastetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, synnymme ”vedestä ja Hengestä”. Jumalan Henki synnyttää uskon sydämessämme.

Tähän yhteyteen liittyy tuttu raamatunkohta, jonka moni osaa ulkoa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). Pelastavan uskon ydin on siinä, että sen kohde on oikea. Me löydämme taivaan vain niin, että Jumala lahjoittaa meille aivan kaiken, mitä taivasreissulle tarvitaan.

Ajattelua vai matkantekoa?

Meidän maassamme usko ymmärretään usein pelkäksi järkeilyksi. Siksi funtsimme usein epätietoisina, ymmärrämmekö asian oikein ja olemmeko varmasti Jumalan omia. Toki Raamattu kuvaa uskon myös ajatteluksi ja tästä varmaan upein esimerkki on Psalmi 139, todellinen pohtijan psalmi. Silti uskosta yleisemmin käytetyt vertauskuvat ovat erilaisia: Usko on tiellä kulkemista, lankeamista, eksymistä, nousemista, tielle palaamista ja lopulta kotiin pääsemistä. Tässä kolme näkökulmaa.

Ensinnäkin Jeesus sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani(Joh. 14:6). On vain yksi tie taivaaseen Jumalan luo ja se on Jeesus Kristus. Kaikki muut tiet vievät kadotukseen, olivatpa ne vieraita uskontoja tai välinpitämättömyyttä uskonasioista.

Toiseksi usko ei ole kuva-arvoituksen kaltainen peli, jonka kerran hoksattuaan osaa ratkaista vielä vuosien jälkeenkin. Niin kuin matkustaja kulkee eteenpäin, niin kristitty ihminenkin elää uskoaan todeksi 24h. Jokainen päivä on täynnä valintoja: teenkö niin kuin Raamattu opettaa vai menenkö omille poluilleni, ehkä enemmistön mukana? Uskon tiellä kuljetaan päivittäin, aamurukouksessa ja Raamatun äärellä, mutta myös iltapalalla, ystävien seurassa ja yön hetkinä.

Kolmanneksi usko erottaa ja yhdistää. Se saattaa karttamaan niitä paikkoja, joissa kristillinen usko ja siitä tehtävät johtopäätökset ovat vieraita. Se yhdistää niihin ihmisiin, jotka polvistuvat samaan ehtoollispöytään ja joilla on sama määränpää. Se ohjaa tukemaan muita taivasmatkalaisia ja pyytämään myös tukea heiltä. Sama matka, paljolti samat vaivat, samat surut ja samat ilot. Ja perillä yhteinen ilo!

Teksti: Erkki Koskenniemi
Kuva: Billy Alexander

Tämä artikkeli on arkistojen helmi Nuotasta 2/2005.