Elämä – Lahja jonka minulle annoit

Helmi: Elämä – Lahja jonka minulle annoit

Miten Raamattu kehoittaa antamaan ja miksi?

”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla.” (Room. 12:1.) Näin apostoli Paavali opastaa kristittyjä. Minun pitää siis antaa Jumalalle koko elämäni, ei yhtään sen vähempää. Kova vaatimus, vai mistä oikein on kysymys?

Ensin on Jumala

Ennen kuin minua kehotetaan antamaan elämäni Jumalalle, on tapahtunut paljon. Jumala on ensin antanut minulle kaiken. Häneltä olen saanut ensinnäkin elämäni. Minä uskon Luojaan, jonka tekoa on kaikki, mitä ympärilläni näen, myös se outo olento, joka aamuisin tukka pystyssä katsoo minua peilistä.

Jumalan luomistyö ei nimittäin päättynyt Adamin ja Eevan luomiseen, vaan hän jatkaa edelleen luomistaan luotujensa välityksellä. Minä olen Jumalan tekoa, ja elämäni on hänen lahjaansa. Psalmin kirjoittaja ihmettelee Jumalan suuria ja ihmeellisiä tekoja: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut” (Ps. 139:13). Jokainen sydämenlyöntini todistaa Jumalan teoista. Jokainen hiukseni on Jumalan luoma ja laskema eikä putoa päästäni hänen tietämättään. Olisiko siinä aihetta kiitokseen?

Sitten on Jumala

Jumala ei ole antanut minulle ainoastaan tätä elämää, vaan hän on antanut minulle myös iankaikkisen elämän. Sen tähden hän lähetti Poikansa kuolemaan minun puolestani ristillä ja voittamaan kuoleman minun puolestani. Johannes kirjoittaa: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (1. Joh. 4:10).

Jumalan rakkaus on siis ensisijaista. Hän ei ainoastaan rakasta, vaan hän on rakastanut, nimittäin kerran Golgatan ristillä. Jumalan verinen rakkaus on totta minun kohdallani silloinkin, kun en jaksa itse uskoa siihen. Syntien anteeksianto on totta. Olisiko siinä aihetta kiitokseen?

Sitten on kiitoksen aika

Kun Paavali kehottaa kristittyjä antamaan koko elämänsä Jumalalle, hän puhuu elävän uhrin antamisesta. Nyt on syytä pysähtyä hetkeksi miettimään, mistä uhrissa on kyse. Vanha testamentti puhuu paljon uhreista ja uhraamisesta. Vanhan testamentin uhrit voidaan karkeasti jakaa kahteen lajiin.

Toisten uhrien tehtävä oli saada aikaan sovitus ja Jumalan anteeksianto. Sen tähden uhrattiin syntiuhreja, joista tärkein oli kerran vuodessa uhrattu suuren sovituspäivän uhri. Se uhrattiin, jotta Israelin kansa saisi vuoden aikana tekemänsä synnit anteeksi. Uusi testamentti opettaa Jeesuksen uhranneen itsensä todellisena sovituspäivän uhrina koko maailman puolesta, eikä mitään muuta sovitusuhria enää tarvita. Synnit saadaan anteeksi Jeesuksen uhrin tähden (lue Hepr. 10:1–18).

Toiset uhrit olivat kiitosuhreja, joita kannettiin Jumalalle, kun oli koettu Jumalan hyvyyttä ja apua. Meidän ei enää tarvitse uhrata syntiuhreja, mutta kiitosuhrien uhraaminen on yhä meidän tehtävämme. Tästä on kyse Paavalin kehotuksessa Rooman kristityille ja samalla meille. Meidän tulee antaa elämämme kiitosuhrina Jumalalle, koska hän on ensin rakastanut meitä ja antanut oman elämänsä, oman rakkaimpansa, meidän puolestamme ristille.

Uhrausta ja velanmaksua

Heprealaiskirjeen kirjoittaja opastaa meitä kiitosuhrin uhraamiseen: ”Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään. älkää myös- kään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen” (Hepr. 13:15–16). Kiitosuhria ovat siis meidän rukouksemme ja ylistyksemme ja se, kun kerromme Jumalasta ja hänen hyvistä teoistaan toisille.

Mutta kiitosuhri voi olla myös jotain käytännöllisempää. Hyvän tekeminen toisille on Jumalan kiittämistä. Raamattu kehottaa meitä rakastamaan toinen toistamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä (lue 1. Joh. 4:10-11). Edelleen Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa meitä antamaan omastamme. Se voikin olla vaikeampaa, mutta juuri siitähän uhraamisessa oikeastaan on kysymys. Uhraaminen on sitä, että olen valmis antamaan jotain sellaista, joka kuuluu minulle ja johon minulla olisi täysi oikeus, mutta jonka haluankin antaa Jumalan käyttöön ja toisen ihmisen parhaaksi, koska Jumalan Poika on ensin luopunut omasta oikeudestaan minun tähteni ja antanut koko elämänsä minulle (lue Fil. 2:5–11).

Eräs Raamatun esikuva kiitosuhrin antajasta on syntinen nainen, joka kohtasi Jeesuksen fariseuksen kodissa (lue Luuk. 7:36–50). Nainen osoitti rakkauttaan Jeesukselle pesemällä Jeesuksen jalat kyynelillään ja voitelemalla ne kalliilla tuoksuöljyllä. Jeesus selitti naisen rakkauden johtuvan siitä, että hän sai paljon anteeksi. Miten paljon minä olen saanut anteeksi? Miten paljon minä rakastan? Miten minä rakkauttani osoitan? Näitä on hyvä miettiä.

Teksti: Ville Auvinen
Kuva: Lassi Peltomaa

Tämä artikkeli on arkistojen helmi Nuotta-lehdestä 1/2013. Lue koko lehti täältä!
Paras tapa lukea Nuottaa on tilaus tilauspalvelustamme.