Saara Kosonen, 22-vuotias opiskelija, lähti vaihtoon Vietnamiin syksyllä 2010 Kauniaisten Diakonia-ammattikorkeakoulusta. Viikko Suomesta lähdön jälkeen Saara sai puhelun, että kaikki ei ole kunnossa kotona. Saaran äidiltä oli löydetty syöpä.
Seuraavien päivien aikana äidin tila heikkeni ja hän joutui sairaalaan. Saara sai kaikesta rauhallisesti tietoa toiselle puolelle maailmaa.
– Tosi itsesuojelevasti tuolloin ajattelee, että eihän mulle voi käydä näin ja että tottakai äiti paranee. Kaukana kaikesta on helppoa olla optimistinen. ”Sehä vaan leikataan ja Herran haltuun koko homma!”, ajattelin.
Sairaus toi useita muutoksia arkeen. Saaran vanhemmat olivat eronneet ja muuttaneet erilleen yli kymmenen vuotta sitten Saaran ja hänen pikkuveljensä ollessa aivan lapsia.
– Yhtenä iltana isä vaan soitti, että ”Heikki pelaa tuossa pleikkaria ja äiti katsoo sitä sohvalta. Haluaks puhua äitin kanssa?”. Äiti oli muuttanut takaisin kotiin. Se oli jotain täysin vierasta itelle ja ihan sikahelmee.
Tiedoton paniikki
Kahden viikon päästä ensimmäisestä puhelusta isä soitti ja kertoi Saaralle, että tutkimustulosten mukaan äidillä on parhaimmassakin tapauksessa vain vuosi elinaikaa. Saara ei tuolloinkaan vielä osannut päättää tulisiko hänen hoitaa reissunsa vai palata kotiin. Toisaalta etenkin isä ja suku rauhoittelivat ja antoivat täyttä hyväksyntää jatkaa omaa elämää ja toisaalta toivottivat tervetulleeksi takaisin Suomeen. Useat kaverit Suomesta kehottivat tulemaan kotiin.
– Kun isä soitti sairauden vakavuudesta kaikki vaihtarikaverimme olivat hotellihuoneessamme hengaamassa, olimme lähdössä yhdessä illanviettoon. Samaan aikaan läheisimmän ystävän kanssa itkimme vessassa ja olimme täysin tiedottomassa paniikissa. Kummallakaan meistä ei ollut aavistustakaan siitä mikä oli oikein, mitä pitäisi tai ei pitäisi tehdä.
– Ihan kauhean yön jälkeen ja niin monien ja sekavien ajatusten jälkeen ystävä sanoi ”mennään”. Kuljimme lentokentälle paljain jaloin vesisateessa ja istuimme taksin takapenkillä käsi kädessä, silmät turvonneina itkemisestä hokien ”tän ei pitäny mennä näin, tän ei todellakaan pitäny mennä näin”.
Kolmen lennon jälkeen he olivat Pariisissa, josta Saara jatkoi yksin Suomeen. Vastaanotto kotona ei olisi voinut olla parempi.
– Kaikki olivat ilahtuneita ja toistivat kuinka ihanaa, että tulit. Kaikkein parasta oli nähdä kuinka suuri ilo paluuni oli äidille.
Äiti oli paljon heikommassa kunnossa kuin Saaralle oli uskallettu kertoa. Tyttären paluu antoi pienen piristysruiskeen ja hän jaksoi vielä hetken. Kahden viikon kuluttua, 16.10.2010, Hilkka Mirjami Kosonen kuoli 50-vuotiaana.
Ihmeellinen rauha
Ennen äidin kuolemaa Saara sai kuitenkin kuulla ja tehdä asioita, joita hän oli rukoillut vain rajuimmissa rukouksissaan. Saaran äiti ei ollut uskossa ennen sairastumistaan. Ensimmäisinä äidin työkaveri ja tuttu sairaalapastori kävivät pitkiä keskusteluita uskosta ja rukoilivat hänen puolestaan, äidin omasta pyynnöstä. Hän oli erittäin vastaanottava ja alkoi vahvasti uskoa, että Jeesus on todella läsnä tilanteessa ja tahtoo hänen parastaan.
– Se oli ihan uskomaton juttu, äiti lukemassa Raamattua! Mitä tapahtuu? Mun äiti on antanu ittensä Jeesukselle, Saara ihmettelee edelleen.
– Äiti oli varastanu multa kaikki nuoren seurakunnan veisukirjat ja vaan luki niitä uusiks ja uusiks!
Läsnä lähellä
Jumala oli myös laskenut kaiken kohdalleen. Saara oli stressannut, että kaiken kestämisen jälkeen hänen pitäisi vielä jaksaa puhua äidillensä uskosta, mutta siihen olikin aivat omat ihmisensä. Saara sai olla juuri sillä paikalla, missä myös hänellä itsellä oli hyvä olla: läsnä sairaalassa vuoteen vierellä, lukemassa Raamattua ja Herran siunausta yhdessä äitinsä kanssa.
Kaikki tämä vahvisti Saaran omaa uskoa ja heitti hänet ”jumalasfääreihin”, vaikka hän myöntää kokeneensa huonoa omatuntoa aluksi.
– Olen pien estä pitäen rukoillut, että vanhempani tulisivat uskoon ja oikeasti Jumala, jos se vaatisi kaikkein rajuimpia keinoja niin sitten käytä niitä. Antaa tulla. No, sitä se vaati.
Suunnaton ikävä
– En tajua yhtään, että miten ihmiset selviää ilman uskoa tällasista tilanteista tai elämästä ylipäänsä. Se, että äiti tuli uskoon oli paras juttu ikinä, mutta vaikkei olisi tullut niin olisin voinut olla stressamaatta siitä ja jättää asian Herran haltuun. Mutta jos en itse edes olisi ollut, en tiedä kuinka sekaisin olisin edelleen.
Saara ei missään vaiheessa ollut varsinaiseti vihainen Jumalalle tai kyseenalaistanut asioiden tarkoitusta, varsinkaan kun kuolema toi paljon hyviä ja ennennäkemättömiä tapahtumia Saaran koko perheen elämään. Se ei kuitenkaan poista surua ja suunnatonta ikävää, mikä jää toisen kadotessa elämästä.
– Se on edelleen todellisuutta. Varsinkin nyt syksyllä ja vuosipäivän ollessa niin samat kuin uudetkin kaipuun tunteet tulevat todella lähelle. Mulla on ikävä äitiä.
Kun Saaran äiti kuoli, Saara lähetti minulle tekstiviestin. Itkin, rukoilin ja siunasin Saaraa ja hänen perhettään. Olin surullinen ikävästä, mutta onnellinen siitä, että Saaralla oli täysi varmuus, että hänen äitinsä lähti Herraan uskoen ja varmana siitä, että hän on pelastettu.
Kuva ja teksti: Juho Roimaa
Tämä on arkistojen helmi Nuotan numerosta 11/2011. Nuotta-lehden tilaaminen onnistuu tilauspalvelussa. Tämä numero on löydettävissä kokonaisuudessaan Issuu-julkaisupalvelusta.