Helmi: Kenttäimaameja kirkkohistoriassa

Helmi: Kenttäimaameja kirkkohistoriassa

Harvoin, radiota yksin kuunnellessa, reagoi niin, että tulee huudettua täysillä takaisin. Muutama päivä sitten huusin kuitenkin ihan täysillä tyhjässä autossani, kun radiouutiset kertoi, että Suomen puolustusvoimiin mietitään omaa kenttäimaamia. Koska muslimeja on Suomen armeijassa vajaat puoli prosenttia, niin kenttäpiispan viereen pitäisi saada oma imaami. En halua leimautua syrjijäksi, enkä varsinkaan rasistiksi, mutta joku kohtuullisuus uskonnollisella järjestyksellä pitäisi kristityssä maassa kuitenkin olla.

Ruokarukouksia kuullaan lähinnä kristillisissä kouluissa ja kaikista koulun juhlista karsitaan seimikuvaelmat ja suvivirret pois niin isolla kirveellä, ettei kirkollisesta harrastuksesta jää kuin opettajien pitämät humanistiset aamuhartaudet. Joku saattaa kiitellä, että hyvä vaan, kun päästään uskonnollisuuden kahleista ja voidaan satsata uskonnon harrastamisen sijaan elävään uskoon. Kristilliset perinteet ovat kuitenkin ihan eri asia. Varsinkin, kun muun maailman uskonnot tulevat päälle tuhatta ja sataa ja me sievistelemme, että olkaa hyvä ja istukaa päällemme.

Vanhassa virressä lauletaan, että uskomme kuin ”isämme uskoivat ennen”. Kaikki turhat muurit ja kiristävät rajat on tietysti haasteellista hakata hajalle ja nuoruuteen kuuluu ihan oikein kyseenalaistaa kaikki. Toinen homma on se, että uskomme ytimessä on kuitenkin perinteellä ja opin perustalla valtavan suuri paikka. On tärkeää, että tiedämme, mitä entiset sukupolvet lauloivat ja kuinka he uskoivat. Heiltä välitetystä tiedosta saamme omaan uskoomme kestäviä eväitä. Sellaisia eväitä, jotka antavat uskollemme kasvupaikan ja juuret, jotta tiedämme miten ja miksi uskomme juuri näin. Meidän tulee tietää, miksi kuulumme luterilaiseen kirkkoon, miksi kastamme lapsemme niin pieninä, ettei siitä aikuisena muista mitään. On myös enemmän kuin hyödyllistä tietää, mille perustalle seksuaalietiikkamme perustuu. Ja on tärkeää tietää, mitä uskollemme antaa se todellisuus, että Raamattu on oikeasti Jumalan Sanaa. Kaikki tämä on sellaista tietoa, joka antaa uskollemme riittävän syvyyden, jotta meille kasvaa juuret Jeesukseen, uskoomme sekä myös kirkkoomme. Ellei meillä ole uskomme puussa kestäviä juuria, se kaatuu maailman tuulissa nopeasti.

Menneisyytemme tutkiminen ei tarkoita, että haemme jotain valkoiseksi kalkittua pönöttelyä. Entisiltä sukupolvilta opitut uskomme perusmerkit ja käytöstavat eivät ole välttämättä tylsää kirkkohistoriaa. Hyvä esimerkki vanhan tradition tuoreesta siirtämisestä uudelle sukupolvelle on evankelisessa liikeessä Musti Lähteenmaan tapa laulaa Siionin kannelta nuoren seurakunnan kanssa. Siikkarijameissa ei kuole tylsyyteen, vaan meno tarttuu sydämestä jalan alle ja koko ajan ollaan evankeliumin ytimessä Jumalan armosta nauttien.

Näillä eväillä menneisyyden ymmärtäminen ja Jumalan sanan todellisuus kasvattavat juuria kovaan ja routaiseen maahan. Myös kovimman betoniviidakon keskelle kasvaa juuret, jotka saavat vettä Raamatun Sanasta eli elämän puusta. Niillä juurilla jaksaa elää tässä ja tulevaisuudessa.

Katso hetki taaksesi ja ota sitten suunta tästä hetkestä eteenpäin. Katsellaan ja kuunnellaan ja toisinaan kunnioituksen kanssa linjataankin elämäämme niin, että Kolossalaiskirjeen opetus säilyy elävänä. Siinä neuvotaan: Juurtukaa Jeesukseen ja vahvistukaa uskossa sen mukaan, kun teille on opetettu. Siinäpä oiva ohje.

Juha Heinonen

Pääkirjoitus Nuotta 03/13