Erilaisuus kunniaan?

Helmi: Erilaisuus kunniaan?

Asuntonäytöt olivat tänään. On aika muuttaa aivan toiselle paikkakunnalle ja aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä. Aamulla minulla oli kauhea kriisi: kuinka meikkaan ja laitan hiukseni, jotta näytän asialliselta ja kaikin puolin hyvältä vuokralaiselta? Päässäni kaikui vain jo melkein kulutettu lause: ”ensivaikutelma on tärkein!”

Niinpä rullasin rastani nutturalle ylös päälaelle, meikkasin hillitysti ja pukeuduin suhteellisen värittömästi. Kun katsoin viimeisen kerran peiliin, ennen kuin astuin ulos ovesta, ehdin ajatella: ”näytänpä ihan sihteeriltä.” Se minä olin; harmaa ja väritön massasihteeri astumassa samanlaisen massan sekaan.

Puolisen vuotta sitten sain kuulla nuorisotyöntekijältämme siitä, kuinka monet nuoret ottavat minusta kovasti mallia. Olen kuulemma jonkinlainen idoli heille ja minun täytyisi miettiä, miten käyttäydyn ja millaisen kuvan luon itsestäni. Hämmennyin suunnattomasti. Itse en ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään esimerkillisenä ihmisenä. En edusta ihmisten käsitystä ns. tavallisesta ihmisestä. Minulla on rastat, tatuointeja, lävistyksiä ja pukeudun kirkkaisiin ja ehkä hieman outoihinkin vaatteisiin. Olen oman tieni kulkija, kirjaimellisesti. En ole sitä kuitenkaan ikinä huonona asiana nähnyt. Melkeinpä päinvastoin.

Onko minulla velvollisuus seurakunnan vanhana nuorena olla jotakin muuta, kuin mitä oikeasti olen? Pitääkö minun vetää verhot itseni eteen aina seurakunnan tilaisuuksissa vain, koska muut saattavat ottaa minusta mallia? Olen sitä mieltä, että jokainen on loppupeleissä vastuussa aina itse itsestään. Vain sinä itse tiedät sen, mitä haluat ja mikä on tiesi. Aina se tie ei ole kirkas ja siksi sille tarvitsee opastusta.

Viime syksynä tulin siihen tulokseen, että kaikella tapahtuvalla on tarkoituksensa. Oli hauska huomata, kuinka pystyin jokaisen vastoinkäymisen hukuttamaan tuon ajatuksen alle. Sitten unohdin sen ja aloin vajota taas, kunnes tänään viimein ymmärsin sen jälleen: kaikella tapahtuvalla todellakin on tarkoituksensa. En olisi ikinä uskonut sanovani näin, sillä suurimmaksi osaksi olen kohdannut elämässäni vain vastoinkäymisiä. Miten voi hyväksyä kaiken pahan, mitä itselleen tapahtuu? Ei varmasti millään siinä vaiheessa, kun kaikki oikeasti kaatuu päälle. Kuitenkin, kun viimein avaa silmänsä ja huomaa kevätauringon lämmittävän poskiaan, voi nauttia siitä hetkestä täysillä. Nauttia siitä, että elää ja nauttia elämän pienistä iloista. Sillä ilman vastoinkäymisiä, ei elämä tunnu elämältä, eikä ilman uskoa voi olla toivoa paremmasta huomisesta.

Sanna Kumpulainen

Kolumni on helmi Nuotasta 5/2013