Hapannaamaterapiaa


Linja-autossa kannattaa pitää silmät auki. Bussissa jos missä voi tavata (sanan jokaisessa merkityksessä) yllättävän piristäviä ihmisiä.

Teksti Lassi Peltomaa | Kuva Lassi Peltomaa   

 

Vierailen usein äitini luona, omassa asunnossani kun ei melkein koskaan tapahdu mitään. Toisaalta oman asuntoni apaattinen rauha tuntuu aina joskus houkuttelevalta vaihtoehdolta. Erityisesti silloin, kun tapahtuu liikaakin kaikenlaista.

Itselläni on psyykkinen sairaus, jonka kanssa olen oppinut elämään, ja minulla on siihen sopiva lääkitys. Tämä lievästi haastava elämäni nimittäin vie minut toisinaan jännän äärelle. Varsinkin, kun lääkkeet pääsevät usein huomaamatta loppumaan.

468x60v4

Viimeksi kun niin oli käynyt, kävin tuttuun tapaan äitini luona. Oloni oli sinä päivänä hienoisen sietämätön. Sen lisäksi, että olin järjestänyt itselleni laatuaikaa vieroitusoireiden kanssa, olin lahjakkaasti onnistunut unohtamaan puhelimeni kotiin. Onneksi matka oman kotini ja äitilän välillä oli siedettävän lyhyt ja puolimatkassa oli apteekkikin. Ei siis tarvinnut kuin lähteä apteekin kautta kotiin puhelimen luo. “Simple as that” ajattelin

”’Sama pää kesät talvet’ voisi olla liiankin nätisti sanottu”

Kyllähän se kuulosti yksinkertaiselta toimintasuunnitelmalta – jopa nerokkaan yksinkertaiselta. Paha vain, että häikäisevän simppelissä suunnitelmassani oli kaksi kohtaa, jotka saattaisivat mennä pieleen, ja tottahan ne menivätkin. Apteekissa sain kuulla, että reseptini on vanhentunut. Ei reseptiä tarkoitti samaa kuin ei lääkettä, joten jouduin lähtemään kotiin tyhjin käsin. No ainakin saisin puhelimeni pian takaisin. Kotiovella odotti nolo yllätys: olin unohtanut avaimet kotiin. “Sama pää kesät talvet” voisi olla liiankin nätisti sanottu tässä tapauksessa. Ja se sama pää oli jo aika rasittunut.

Kun sitten lähdin linja-autolla hakemaan avaimia äitini luota, ja linja-auto viivytteli joka vaiheessa, aloin olla äreä. Kun bussi lähestyi vitkutellen pysäkkiäni, ajattelin jo, että “Jaaha. Varmaan tämä bussi syttyy kohta palamaan. Varmaan sitten en pääse ulos. Varmaan takapenkin matkustajat juoksevat ylitseni ja tallovat minut sieväksi Lassintaljamatoksi”. Tässä vaiheessa katsahdin takapenkille ja silloin näin sen.

”Naisen ilme oli kuitenkin (tavallaan) kultaa”

Takapenkillä istuivat vierekkäin leveähkö keski-ikäinen nainen ja vanttera alakoululainen poika. Parivaljakosta pisti heti silmään, että vaikka he istuivat vierekkäin, nainen katsoi päättäväisesti poispäin pojasta ja poika katsoi vähän luimistellen poispäin naisesta. Naisen ilme oli kuitenkin (tavallaan) kultaa.

Luulin ennen tietäväni millainen on “ilme, joka hapattaisi maidonkin”, mutta nyt vasta todella tiedän! Tuskin vanhojen Pekka Puupää-elokuvien Justiinakaan saavutti koskaan samanlaista ilmettä kuin tuo ihmeellinen nainen. Sen ilmeen ylimaallinen happamuus sai minut todella piristymään. Olenhan voiton puolella, niin kauan, kuin ei ilmeeni saavuta noiden kasvojen PH-arvoa, joka lähenteli miinus tuhatta. Elämä ei ole niin vakavaa, että sellaista ilmettä pitäisi kantaa päivästä toiseen. Lähdin bussista hymyillen, vaikka sitä onkin hiukan ikävä tunnustaa. Satun nimittäin vastustamaan sitä tuttua sanontaa, joka sopisi tilanteeseen kaikista parhaiten: Toisen suru, toisen onni!

468x60v2