Ei se haittaa 7/16: Englanti ratkaisee ongelmat


Aina kaikki ei mene niin kuin suunnittelee. Ei myöskään eräs tiistai-ilta keskellä koeviikkoa. Iltalenkistä tulikin improvisaatioharjoitus englanniksi ja vatsalihastreeni nauramalla.

Päätä ja niskaa särki, eikä ajatus oikein kulkenut. Kuusi tuntia englannin opiskelua sai riittää siltä päivältä. Päätin lähteä ulos. Onneksi en joutunut puhumaan kenenkään kanssa, sillä stressin takia olisin voinut vastata jotakin todella ajattelematonta. En katsonut edes vastaantulijoita, vaan tuijotin visusti maata. Koitin musiikin avulla saada ajatukseni muualle englannin kokeesta.
Matka alkoi hyvin, pääsinhän etenemään jo lähes puoli kilometriä kotoani, kunnes eräs vastaantulija sanoi jotain. Eikä! Miksi kaikista maailman päivistä juuri sinä päivänä, kun en ollut yhtään sosiaalisella tuulella, joku halusi puhua kanssani? Vai onko jotain sattunut?
Nostin katseeni hieman vastahakoisesti ja nyppäsin toisen kuulokkeen irti.
– Me olemme Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkosta ja haluamme lahjoittaa sinulle tämän kirjan…, mies aloitti.
Seisoin paikallani ja tuijotin vuorotellen puhujaa, hänen seuralaistaan ja kirjaa puhujan kädessä. No jaa, eipä ainakaan tarvitse soittaa hätänumeroon tai neuvoa turistia keskustaan. Mutta mitäs nyt? Suunnitelmiini ei todellakaan kuulunut kirjan kantaminen lenkkipolulla, tai edes keskustelu tuntemattoman kanssa. Kaiken lisäksi näytin varmasti siltä, etten ollut ymmärtänyt sanaakaan heidän puheestaan.
Siitä sain loistoidean, joka ratkaisisi ongelmani! Päätin vastata heille englanniksi. Silloin he eivät ainakaan voisi antaa kirjaa, jonka kieltä en ymmärtänyt, ja tuskin haluaisivat myöskään jatkaa keskustelua. Se oli virhe. Nuoret miehet jatkoivat innokkaasti keskustelua englanniksi kysyen kotimaatani. Niinpä tietysti! Suomessa kun ollaan, ihmiset osaavat englantia ja totta kai ulkomaalaisille halutaan olla ystävällisiä. Ei tämän näin pitänyt mennä!
Tässä kohtaa aloin katua ideaani. Myöntääkö sittenkin pelleilleeni ja kertoa olevani Suomesta vai pitääkö roolia yllä loppuun asti? Kumpi olisi vähemmän noloa?
Päädyin jälkimmäiseen, sillä vahinko oli jo tapahtunut. Vastasin Kanada. Juuri kun olin ilmoittamassa olemattomasta kiireestäni, juttukaverini sanoivat olevansa Yhdysvalloista. Tuijotin miehiä. Mitä… miten…?
Mielikuvitukseni alkoi vähitellen tökkiä, enkä enää tiennyt miten jatkaa. Niinpä sopersin jotakin matkan jatkamisesta ja miehet antoivat esitteen mukaani. Siitä en enää kehdannut kieltäytyä. Se mahtui taskuun.
No, selvisinpähän tilanteesta, eikä minun tarvinnut ulkoiluttaa kirjaa pitkin kaupunkia. Jatkoin matkaani normaalisti.
Tai no en ihan. Päästyäni kuuloetäisyyden ulkopuolelle purskahdin nauruun. Kieltämättä ihan toimiva ratkaisu, mutta yleensä en ratkaise ongelmiani näyttelemällä kanadalaista. Niinpä nauroin vielä lisää, niin paljon että vatsalihaksissa tuntui ja kyyneleet valuivat silmistä. Tai oikeastaan en pystynyt lopettamaan itselleni nauramista. Koitin vältellä vastaantulijoiden pitkiä ja kummastuneita katseita, mutta en onnistunut siinäkään. Lopulta nauroin sille, että minua nauratti se että nauran itselleni. No, ainakin nauru auttoi stressiin ja sain hauskan stoorin kerrottavaksi, vaikka englannista en päässytkään eroon.

 

 

Teksti: Susanna Leppälä
Kuva: