Autoilijan päiväkirja


Sain ajokortin lokakuussa reilu puoli vuotta sitten.

Teksti Ada Ylönen | Kuva sfocato/123rf.com

Opettelin ajamista kotikuntani autokoulussa, eikä se ollut aina helppoa. Muistan elävästi, miten irvistelin itsekseni, kun ajoimme ensimmäistä kertaa liikenteessä – enhän kunnolla osannut vaihtaa edes vaihdetta. Suoriuduin inssiä edeltävästä ajotunnista niin huonosti, että autokoulun pihaan palatessamme olisin voinut itkeä harmista. En olisi itsekään myöntänyt itselleni ajokorttia sen iltapäivän jälkeen. Seuraavana aamuna läpäisin ajokokeen omaksi ja ajo-opettajani suureksi yllätykseksi. Olo oli melko euforinen.

Olen kortin saamisen jälkeen joutunut todistamaan omalla kohdallani sen, että ajokortin saava nuori osaa todellisuudessa hädin tuskin ajaa. Äiti istui kärsivällisesti pelkääjän paikalla, kun opettelin ajamaan perheautoamme sammuttaen sen kolmesti samoihin liikennevaloihin. Olen selviytynyt näennäisesti moitteetta tähänastisesta ajourastani – säästynyt sakoilta ja vaurioilta – mutta se ei luonnollisesti kerro ihan kaikkea. Hullua kyllä, rattiin istahtaminen hirvittää minua nykyään paljon enemmän kuin kertaakaan koko autokoulun aikana. Tieto taitaa tosiaan lisätä tuskaa.

Olen oppinut autokoulun ulkopuolella paljon ajamisesta. Opin sumuvalojen päälle laittamisen tärkeyden madeltuani kilometritolkulla sellaisessa sumussa, ettei edessä ajavaa nähnyt kuin vasta ollessaan sen puskurissa kiinni. Olen myös huomannut, että useat minulle annetut ohjeet ovat oikeasti totta.

“Kellon kanssa kilpaa ajaminen ei onnistu” on näistä ohjeista yksi.

Tämä neuvo soi mielessäni, kun eräänä kauniina päivänä lähdin melko tiukalla aikataululla liikenteeseen. Sain auton lainaan asioiden hoitamista varten sillä ehdolla, että palauttaisin sen tankattuna kotiin tunnin kuluessa. Minua ei mahdollinen kiire huolettanut, ja lähdin reippaasti pakilla kotipihasta. Kiskaisin ensi töikseni lämmityspiuhan irti seinästä, vaikka isä oli muistuttanut sen pois ottamisesta arviolta neljä kertaa.

“Kiskaisin ensi töikseni lämmityspiuhan irti seinästä, vaikka isä oli muistuttanut sen pois ottamisesta arviolta neljä kertaa.”

Kaupungissa sukelsin autolla ensimmäistä kertaa parkkihalliin. Kiire alkoi pikkuhiljaa painaa, ja jätin auton vinottain kahden ruudun keskelle. Olin vielä parkkitalosta lähtiessäni aivan aikataulussa, mutta perjantai-iltapäivän ruuhkaan jämähtäminen söi viimeisenkin ylpeyteni.

Kaiken kruunasi paluumatkan rattoisa bensa-aseman mittarin kanssa vietetty hetki, ennen kuin huomasin, että seteli menee sisään vain tietyin päin. Palautin auton kotiovella odottavalle äidille puoli tuntia myöhässä.

Parasta tässä kaikessa on se, että muutan ensi vuodeksi töihin Skotlantiin. Siis Skotlantiin.  Britanniaan; vasemmanpuoleisen liikenteen luvattuun maahan. Onneksi sen lisäksi, että yritän kaikkeni olla aiheuttamatta hankaluuksia liikenteessä, saan luottaa siihen, että Jumala “varjelee minun lähtöni ja tuloni nyt ja aina”. Siunaa siis Jeesus ajomatkani, aamen.

 

Aiheeseen liittyvää: