Raamis: Erittäin hyvä ellei täydellinen, mutta…


Olkaa täydellisiä! Raamatun kehoitus kuulostaa vaikealta. Juuri kun tuntuu, että on jo aika hyvä, sortuukin taas johonkin syntiin ja joutuu aloittamaan alusta. Mikä neuvoksi?

Raamatussa meitä kehotetaan olemaan täydellisiä, mutta onko se mahdollista. Eikö uskoontulo merkitse sitä, että me tajuamme olevamme syntisiä ja armoa tarvitsevia? Aiempien aikojen uskovien personal-trainer numero yksi Paavo Ruotsalainen opetti, että ”niin kauan kuin omissa silmissämme kristillisyytemme on huono, on se varma merkki siitä, että Pyhä Henki on sydämessämme”. Luterilaisen käsityksen mukaan täydellisyyteen pyrkimistä ja hengellistä kasvua ei tarvita pelastumiseen, vaan uskotaan, että Jeesuksessa on jo kaikki se täydellisyys, jota Jumala vaatii.

Kun ihminen turvautuu Jeesukseen ja hänet on kastettu, hän kelpaa Jumalalle ja pääsee taivaaseen (Mk. 16:16). Ja se, joka tähän jonkin lisävaatimuksen lisää, on Paavalin mukaan kirottu. (Gal. 1:8-9) Pelastus on siis lahja, joka perustuu siihen, että Jeesus riittää! Jumala ei vaadi meiltä pyhyyttä, vaan on jo lahjoittanut meille oman pyhyytensä Kristuksessa.

Läpivalaisussa

Olemme siis Jeesuksen tähden erittäin hyviä, ellemme jopa täydellisiä Jumalan silmissä. Mutta kun Jeesuksen valo lisääntyy elämässämme, myös syntimme näkyvät selvemmin. Hengellinen kasvu, eli pyhitys, on syvenevää synnin ja armon tuntoa. Valossa ihmissydämen salatut elämät ja saastat alkavat paljastua. Ja niin kauniista ja rohkeista uskovista tuleekin kaikkea muuta kuin hyviä. Meistä tulee pahoja ja rumia Jeesusta tarvitsevia. Pyhitys on siis kasvua alas- ja ylöspäin, se on syntiseksi heräämistä.

Ei tarvitse olla kauaa uskossa huomatakseen, ettei synti ole vain vääriä sanoja ja tekoja, vaan että ajatuksemme, motiivimme ja koko sydämemme on synnin turmelema. Ihminen ei siis vain tee syntiä vaan on syntinen. Aivan samoin kuin kissakaan ei tule kissaksi vasta kynsiessään sohvaa, vaan kissa kynsii koska se on kissa. Pyhitys merkitsee siis oman turmeltuneisuuden ja kelvottomuuden tajuamista.

Pyhityksen välttämättömänä edellytyksenä ovat epäilykset, uskon tuntuminen heikolta, lankeemukset, epäonnistumiset, vastoinkäymiset ja kaikenlaiset kiusaukset, jotka opettavat meille kantapääkouluna tosiasioita. Ne pakottavat meitä turvautumaan Jeesukseen. On sanottu, että: ”Oikea usko ei pysy voimassa ilman kiusauksia.” Tästä on siis kyse, kun Pietari kirjoittaa: ”Kultakin koetellaan tulessa- koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi.” (1. Piet. 1:7). Elämä uskossa ei siis ole mielekästä siksi, että se olisi ihanaa ja onnellista. Jeesus ei nimittäin välttämättä poista elämämme ongelmia ja koettelemuksia, mutta Jeesus on meidän kanssamme niiden keskellä. Jeesuksen kanssa sietää syntisen olemassaolon faktoja paremmin kuin ilman Jeesusta.

Kootut pölkkypäät

Omaa pahuuttaan ei välttämättä tunne heti uskoon tultuaan. Mutta kysymystä pyhityksestä ei oikein voi lähestyä tosissaan ennen kuin tajuaa, ettei minusta ole kunnon uskovaksi…

Otan pari tavallista tapausta: Pera on tullut uskoon. Ennen hän oli syntinen: ryyppäsi ja rälläsi, mutta ei enää. Nyt hän istuu kirkossa. Hän tuo uskoaan esille lähipiirissään. Ainakin siihen asti, kunnes homma alkaa hyytyä. Todistaminen ei tunnu enää namilta ja Pera tuumaa: ”Ei se tainnut ollakaan yhtään mitään, pelkkää kuvittelua, että autuas aivan armosta vain.”
Tapaus kaksi: Riparilainen tulee uskoon oikein kohinalla, lähtee mukaan nuorteniltoihin ja palaa aidosta rakkaudesta Jeesukseen. Mutta muutaman vuoden sisällä näyttääkin siltä, että kaikki on mennyttä. Elämässä oli aika, jolloin sydän paloi ja oli helppo olla uskossa, mutta nyt siitä on vuosia. Enää ei jaksa itkeä syntejä, eikä iloita armosta.

Mitä näissä kahdessa tapauksessa oikein kävi? Oma usko haalistui ajan kuluessa ja paljastui ensin vajavaiseksi, sitten kokonaan elähtäneeksi. Siihenkö päättyy kristityn elämä?

Parhaimpia sielunhoitajia tällaisissa tilanteissa ovat Johanneksen Evankeliumiin kootut pölkkypäät: Natanael, joka ei tajunnut juuri mitään (1.luku), Nikodemos, joka oli Jeesuksen kanssa keskustellessaan ulkona kuin lumiukko (3. luku), samarialainen nainen, joka sekoitti kaikki mahdolliset asiat (4.luku) ja Tuomas, joka oli kyllä vastaanottavainen, mutta auttamattoman yksinkertainen (11.luku). Läpi koko Evankeliumin kulkee juonne, jonka mukaan uskovaiset ihmiset ovat kyllä vastaanottavaisia ja halukkaita, mutta ymmärtämättömiä. Siihen joukkoon sovimme mekin.

Sisällissota

Jokainen Kristukseen kastettu ja häneen uskova on Pyhän Hengen temppeli, opettaa Paavali toistuvasti (1. Kor. 3:16-17 ja 1. Kor. 6:19-20). Pyhä Henki siis täyttää niin yksittäisen uskovan kuin koko seurakunnankin Jumalan läsnäololla, jumalallisella elämällä, joka on – sanalla sanoen: pyhää. Tämän hän tekee Jumalan sanan ja pyhien sakramenttien, kasteen ja ehtoollisen, kautta.

Pyhä Henki haluaa taistella meissä asuvaa pahuutta vastaan. Paavali toteaa: jokaisessa kristityssä on pysyvä ristiriita, sisällissota, Pyhän Hengen ja syntisyyden välillä. Siksi emme pysty tekemään sitä hyvää, mitä hän mahdollisesti haluaisimme tehdä (Gal. 5:17-21) Ihminen ei itse voi tappaa syntisyyttään, mutta voi kyllä yhä uudelleen pyytää Jeesuksen anteeksiantoa ja Pyhän Hengen ohjausta ja voimaa arjen asfalteille. Paavali kehottaa: ”Antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja.” (Gal. 5:16).

Kristityn kilvoittelu on siis jatkuvaa syntien tunnustamista ja armon vastaanottamista. Ja niin Kristus meissä saa jatkuvasti Hengellään taistella meidän pahuuttamme vastaan. Kun siis lankeamme, Kristus ei poistu meistä, mutta me tuotamme surua Jumalan Pyhälle Hengelle, joka joutuu niissä tilanteissa sivurooliin elämässämme. Kun taas tunnustamme syntimme, Kristuksen Henki vakuuttaa meidät tuoreesta anteeksiantamuksesta ja vaikuttaa meissä Jumalan tahdon mukaista elämää. Yksin Pyhä Henki voi tuottaa meissä Jumalan tahdon mukaista elämää (Gal. 5:22). Uudessa Testamentissa kehotetaan tuon tuostakin antautumaan yhä uudelleen Pyhälle Hengelle: ”Antakaa Hengen täyttää itsenne!” (Ef. 5:18).

Hengellä täyttyminen on jatkuvasti uudistuva tapahtuma, joka ei oikeastaan koskaan tule aivan valmiiksi. Ja kun Jeesus saa enemmän tilaa meissä, hänen rakkautensa voi myös virrata kauttamme muihin. Ja silloin pyhä ihminen on jotenkin lämmin ihminen, siis jollakin salatulla tavalla Jeesuksen kaltainen. (Gal. 4:19) Pyhän ihmisen lähellä on helppo ja hyvä olla, koska hän rakastaa, on kärsivällinen ja ystävällinen. Ja siltikään parhaimmankaan kristityn kilvoittelu ei tapahdu kohti Jumalan hyväksyntää, vaan Jumalan hyväksynnän alla. Uskova ei siis pyri pyhyyteen, jotta Jumala hyväksyisi hänet, vaan koska Jumala on jo täydellisesti hyväksynyt hänet. Jumala itse vaikuttaa ihmisessä kaiken sen mitä häneltä vaatii.

Jeesuksen sanat ”Olkaa täydellisiä” kutsuvat meitä antamaan hänelle yhä enemmän tilaa ja vaikutusvaltaa elämässämme. Näin Jeesus saa kauttamme vaikuttaa elämää, joka tuottaa iloa toisillekin ja kunniaa Jumalalle. Virren 299 tekijä sanoo sen hyvin: ”Ainoa tosi viisaus ja ainoa vanhurskaus, ainoa PUHDAS PYHITYS, ON VAPAHTAJAN YHTEYS,” (Virsi 299:8)

Teksti Petri Harju, kuva Istockphoto

 

Tämä Raamis on Nuotasta 3/11. Jos Nuotta ei vielä tule sinulle, voit tilata sen itsellesi tai vaikka kaverille täältä.

Nuotta 3/2011 sisällysluettelo