Armon kerjäläiset yltäkylläisyyden maassa


Kimonoon pukeutunut nainen näpyttelee älypuhelinta. Sushia ja vihreää teetä tilataan kosketusnäyttöautomaatilla ja robotti tuo. Kirjainmerkkejä ja isosilmäisiä piirroshahmoja, neonvaloja ja paperilyhtyjä. Tämä on Tokio!

Teksti Hilda Määttänen
Kuva Jasmi Ritola

Kiinnostuin Japanista yläasteikäisenä, kun sain kaveriltani lainaksi VHS-kasetille nauhoitettuja japanilaisen animaatiosarjan jaksoja. Muistan rippileirillä kertoneeni isoselleni, että koen kutsumukseni olevan japanilaisten parissa.

Vaikka myöhemmin kutsu lähetystyöhön onkin hieman vaimennut, on kiinnostus Japaniin säilynyt – esimerkiksi kieliopintoja on nyt takana reippaat viitisen vuotta ja kielitaito siinä mallissa, että jutustelu sujuu ihan mukavasti. Kuka tietää, josko kutsu lähetyskentille kävisi uudemman kerran joskus myöhemmin.

Joskus tuntuu siltä, että tiukkojen vaatimusten, raskaiden työmäärien ja ainaisen hiljaisen sietämisen väsyttämät japanilaiset jos ketkä kaipaisivat erityisen paljon armoa ja evankeliumia elämäänsä.

Kyse ei ainakaan ole siitä, etteivätkö japanilaiset tarvitsisi Jeesusta; joskus tuntuu siltä, että tiukkojen vaatimusten, raskaiden työmäärien ja ainaisen hiljaisen sietämisen väsyttämät japanilaiset jos ketkä kaipaisivat erityisen paljon armoa ja evankeliumia elämäänsä. Hymyilevän pinnan alle kätkeytyvää onttoutta ja näköalattomuutta ei voi täyttää loputtomallakaan määrällä tavaraa, ruokaa tai elämyksiä.

Huomaan itsekin aina välillä sortuvani suorittamaan niin koulua kuin vapaa-aikaakin. Hyväksi vastalääkkeeksi tähän olen huomannut joka-aamuisen rukous- ja raamatunlukuhetken, jonka avulla saan käännettyä katseeni takaisin oikeaan suuntaan: Jeesukseen ja vapauttavaan tietoon siitä, että Hänen kauttaan riitän juuri tällaisena kuin olen.

Kirjoittaja opiskelee graafista suunnittelua ja on vuoden verran vaihdossa Tokiossa.

Aiheeseen liittyvää: