Aattoilta pitkä on…

Aattoilta pitkä on...

Meillä oli kerran erityisen unohtumaton joulu. Sen joulun tuoksua en haluaisi muistaa, mutta muuten siinä ei ollut valittamista. Tai oikeastaan oli.

Odotimme ihan tavallista joulua. Minä olin 4–5-vuotias napero, joka nonstoppina lauloi ”Porsaita äidin oomme kaikki”, kovaa ja korkealta. Osasin sen myös ruotsiksi, vaikka se ei taatusti siltä kuulostanut. Pikkuveljeni oli vielä rääpäle, mutta oikein kiva leikkikaveri. Vanhempammekin olivat nuoria, noin 25-vuotiaita. 

Äidin kanssa kasasimme muovikuusen jo paljon ennen joulua ja sitten se koristeltiin kilpaa. Voittaja oli se, joka sai laitettua eniten koristeita. Minä halusin lopuksi laittaa tähden, mutten ylettynyt latvaan edes tuolin avulla. Lopulta isä taisi sen laittaa ja minä kierin itkien lattialla. Nykyisin en taida edes jaksaa liikahtaa, kun äiti kysyy koristeluapua. Voisinpa olla taas nuori ja virkeä tai paremmin sanottuna nuorempi ja virkeä. (Huomioiden, että olen kuitenkin vasta 17.)

Joulun alla myös ympyröin lahjatoiveita tonttulakki päässä lelulehdestä ja laitoin nimikirjaimet ympyröiden sisään, ettei äitipukki vain tekisi virheitä. Jouluaaton lähestyessä kuusen alle alkoikin (VIHDOIN!) ilmestyä paketteja, ja niin kuin joka ikinen joulu elämäni aikana, silloinkin minä kurkin pakettikortteja. Ja niin kuin joka ikinen joulu, äiti huomasi sen ja suuttui minulle. Mutta minkäs teet, kun ei jaksa odottaa. Aattoilta on jo tarpeeksi pitkä, saati sitten viikot sitä ennen.

Kun sitten itse joulupäivä saapui, minun tuli huono olo. Äidilläkin oli huono olo. Edes pikkuveli ei ollut oma veikeä itsensä. Lopulta jaoimme yhteisen hapokkaan hyvän joulun -toivotuksen: ”Hyvää joulua rakas vati. Tässä sinulle eilisen jämiä.” Teimme siskonpedin olohuoneen lattialle ja katsoimme kaikki joulupiirretyt ja -klassikot.Isä mussutti onnellisena kaikki jouluherkut, meidän muiden oksennellessa kuorossa. Mummo kävi tuomassa meille Jaffaa ja se helpotti. Enemmänkin ehkä henkisesti kuin fyysisesti, mutta alle kouluikäiselle se Jaffa oli kuitenkin pelastus.

Taisi olla tapaninpäivä, kun isäkin sitten jo otti kontaktia vatiin. Se oli vanhemmilleni erikoinen tapa viettää hääpäivää, vati sylissä ja kulta kainalossa. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuo tilanne oli erittäin koominen. Varsinkin, kun isä ei missään vaiheessa saanut vatsatautia, vaan hän söi ihan kaiken, mitä tarjolla oli ja tuli sen takia kipeäksi. Kyllähän sitä viiden kilon kinkussa, porkkana-, lanttu- ja perunalaatikossa sekä suklaissa ja sipseissä on yhdelle ihmiselle nielemistä. 

 

Ei se haittaa: "Se oli tonnin seteli"